Kuukauden kuulumisia

22.08.2018

 

Siitä on nyt neljä viikkoa ja kaksi päivää kun Onni lopetettiin. Huomenna täysi kalenterikuukausi. Vielä en ollut videolla asiasta puhunut, postauksen loppuun liitän höpöttelyt siihen aiheeseen liittyen, mutta myös parista muusta aiheesta juttelen. Kuitenkin, asiasta puhuessa, mun ajatukset  lyö ihan tyhjää ja punainen lanka puuttuu, niin ajattelin myös vähän samalla blogiin kirjoittaa samoja ajatuksia.

Kyllä mä tiiän, että moni siellä miettii että voiko kuukauden jälkeen vielä itkettää tai olla niin surullinen, kuin mitä mä vielä olen. Samalla kun moni teistä ymmärtää koiran rakkauden, niin moni myös ei. Se voi tuntua ruudun toisella puolella osalle teistä oudolta, että jaksan vielä asiassa velloa. Tämä on mun kohdalla pitkään ollut somen varjopuolia, tuhansilla ihmisillä on aina omat mielipiteensä ja kokevat, että asiasta riippumatta heillä on oikeus ne myös tulla sanomaan. Ja mua harvemmin kiinnostaa, jos joku haluaa asioista keskustella tai väitellä, tottakai seuraajillakin on oikeus kommentoida negatiivisesti tai antaa palautetta. Mutta on tiettyjä hetkiä elämässä, missä ei oikeastaan tippaakaan kiinnosta, mitä mieltä muut ovat. Kun mä olen menettänyt elämäni rakkauden, ja itkenyt sen vierellä kun samalla tunnen kun sen sydän lopettaa sykkimästä, niin mielentila näihin ajattelemattomiin kommentteihin on aika nollassa. Huomaan, että olen sulkeutunut tosi paljon entisestä somettaja minästä. Niin kuin videollakin sanoin, välillä jotkut tuntuvan olettavan, että vain koska joku tubettaa tai on suuresti seurattu, se oikeuttaa sanomaan mitä vain. Meidän vloggaajien elämä ei ole saippuadraamaa tai näyttelemistä, ja kannattaa aina muistaa, että somepersoonan takana on oikea henkilö. Enkä edes puhu vain itsestäni, vaan yleisestikin mitä huomannut, että vaikka monet ansaitsevat kritiikin, jossain menee raja ja kaikki kommentit eivät ole rakentavaa kritiikkiä tai niistä ei ole mitään hyötyä kuin yrittää loukata, satuttaa tai pönkittää itseään. No joka tapauksessa, tässä viime kuukauden juuri tästä syystä olen mieluummin pitänyt tunteita itselläni, niin henkilökohtaisia ja raskaita asioita, jotka eivät kuuluisi muiden riepoteltaviksi, ihan sama mikä toisen oma “se on vain koira” -mielipide olisikaan.

Mutta, kuitenkin näitä ihmisiä onneksi ei ole prosentuaalisesti läheskään niin montaa, kuin ne sadat teistä, jotka ootte lähettäneet ihania tsemppejä ja osanottoja. Vaikka en kaikkiin henkilökohtaisesti kerinnyt vastaamaan kunnolla, jokainen merkitsi todella paljon ja aina lämmittää nähdä kuinka paljon hyviä tyyppejä siellä seurailee.

“Somettaminen” on siitä jännä asia, että se on niin henkilökohtainen ammatti. Kuten sanoin aiemmin, helposti voin lisäillä instagramiin kevyitä lomapäivityksiä ja biksukuvia, mutta kuitenkin tämä kaikki pyörii itsensä ympärillä. Kun koiran kuoleman jälkeen olisin voinut palata (surullisena) vaikkapa toimistoduuniin, niin tässä bloggailussa on se, että en mä välttämättä halua tästä asiasta kuitenkaan vielä puhua tuhansille. Se vaatii oman aikansa, ja sori kun ollut kuulumisten suhteen hiljaista.

No, mitä mulle sitten kuuluu… Tämä asia on oikeasti vaivannut mua niin paljon. Kaksi ekaa viikkoa näin joka yö painajaisia asiasta ja heräsin monesti kylmään hikeen, halaillen Onnin pientä hupparia, joka mulla oli reissuissakin mukana. Kun painajaiset loppu, pyörii mun koira joka yö mun unissa muutenkin, ja aamuisin on herättävä todellisuuteen, että se ei enää nuku mun pään vieressä.

Onneksi Topi on täällä, en osaisi kuvitellakaan tyhjyyden tunnetta, jos olisi ollut pelkkä Onni ja olisin menettänyt koira-rakkauden kokonaan. Kuitenkin, monissa asioissa huomasin odottavan Onnin reaktiota. Pikkuhiljaa alan tottua, että vessan oven voi laittaa kiinni mentäessä suihkuun, sillä pikkuinen ei ole enää tapansa mukaan tulossa kurkkimaan oven raosta puolen minuutin välein, että olenko vielä siellä. Topi vetää lenkin jälkeen yhden spurtin, kunnes tajuaa, että kaveri ei ole riehumassa vieressä, ja innostus laskee.

Poikaystävä oli myös hakenut Onnin tuhkat postista ja oon varmaan sata kertaa alkanut katsomaan hautapaikkaa ja muistokiviä, mutta joka kerta se jää kesken kun en saa asiaa hoidettua loppuun. En ole varmaan koskaan ollut henkisesti näin väsynyt ja nukahdan aina samantien kun menen sänkyyn iltaisin.

Moni on kysellyt Topin voinnista, siitäkin puhun enemmän videolla, sillä on selkeää masennusta. Samalla kun annetaan sille paljon rakkautta, yritetään myös pysytellä normaalissa arki-rutiinissa, jotta toinenkin tottuisi. Kokoajan se vielä odottelee kaveria kotiin.

Nyt jo alkaa olla parempia päiviä, ja ei ihan kokoajan itketä. Aika paljon mä myös vielä yritän peitellä huonoa oloa, vaikeinta se on silloin kun on pitkään muiden ympärillä. Mutta ei ole vielä päivääkään mennyt, kun en itkisi edes vähäsen, olisipa se sitten Kreikassa altailla aurinkolasien takaa tai hääsviitissä salaa yksin vessassa. Ainut keneltä sitä on mahdoton peitellä on poikaystäväni.

Ja vaikka tiedän tehneen Onnin kannalta parhaan päätöksen, mulla on ollut myös todella valtavia syyllisyydentunteita. 16 vuotta se koira antoi mulle ja hetkittäin tuntuu, että luovutin sen suhteen liian aikasin. Yhtenä päivänä se hilluu iloisesti nuuhkien nurkkia mökillä ja seuraavana ei ole enää olemassa, ja päätös oli yksin minun. Kuten sanoin, tiedän että päätös oli oikea, mutta on myös hetkiä, että tietoisuus tuosta asiasta nakertaa mua sisältä.

Mutta samalla kun on ollut paljon surua ja puolet ajasta tuntuu menevän hieman sumussa, niin on mulla paljon myös kivoja hetkiä. Molemmista reissuista osasin myös nauttia ja auringon alla oleminen helpotti, vaikka kauhea ikävä Topia olikin. Mun poikaystävä on maailman paras ja hänen kanssa ollaan keskitytty yhdessä surutyöhön ja pieniin hetkiin perheenä kolmistaan Topin kanssa.

Kuukausi sitten oli hirveä päivä, joka tulee kummittelemaan mua vielä pitkään. Edelleen sattuu todella paljon, ja ajatus siitä kuinka paljon molempia poikia ikävöin Maltan reissulla ja palatessa sieltä en enää saanut Onnia kertaakaan viedä kotiin on todella raskasta. Kuitenkin, pieniä hetkiä on jäänyt mieleen. Aina ennen reissulle lähtöä molemmat saavat ekstra paljon pusuja ennen kun ovesta astun ulos, ja tälläkään kertaa ei ollut poikkeus. Onnilla oli ollut paljon heikkoja hetkiä dementian kanssa, ja useamman “huonon” päivän jälkeen, hän yhtäkkiä taas palasi omaksi itsekseen ennen lähtöäni ja viimeiset päivät yhdessä oli kirkasmielinen, täynnä rakkautta ja pussaileva Onnini, joka nukkui tiukasti kiinni äidissään.

Onni oli paras koira maailmassa ja edelleen kuukauden jälkeen suurin osa ajastani menee häntä ajatellessa. Joitakin teitä ehkä häiritsee, että en “kerää itteeni”, mutta rehelliset kuulumiset ovat nämä. Ei mulla paljoa muuta nyt, kun paluu arkeen ja töiden pariin, ja kuvia muokkailen teille jaettavaksi.

Videolla alla enemmän myös miksi “poistin” kaikki YouTube-videoni ja koska palaan Teneriffalla, kun moni on kysellyt asunko taas Suomessa.

BYE TENERIFE (FOR NOW)

28.06.2018

Alkaa pikkuhiljaa olla aika palata taas blogin puolelle pienen ikuisuuden jälkeen… kuvia on kertynyt kamerarullaan jo ympäri maailmaa, sillä me ollaan koirien kanssa Barcelonan kautta palattu Suomeen kesäksi. Vieläkin moni kyselee, muutinko pysyvästi takas, niin vastaus on ei. Enää en talvia vietä pakkasessa, vaan palaan sinne minne sydämenikin jäi.

Oon monesti puhunutkin videoilla ja blogissa siitä, kuinka tuo saari on tuntunut lyhyessä ajassa jo niin kodilta, enemmän kuin mitä Helsinki tai Suomi on tuntunut minun asuessani täällä 16 vuotta… en osaa selittää, miksi en tunne tähän maahan yhteenkuuluvuutta, tai miksi nytkin palattua kesäksi “kotiin” koen itseni ulkopuoliseksi. Koskaan ei ole tuntunut täällä täysin hyvältä, ja kulunut talvi vain vahvisti ne fiilikset, Joka tapauksessa Suomi on isänmaa, täällä on perhe ja olen ylpeä saadessani kutsua itseäni suomalaiseksi, mutta tässä elämäntilanteessa se koti on muuttunut Kanariansaarille pieneen paikkaan nimeltä Santa Cruz de Tenerife.

Värikkäät talot täynnä paikallisia yrityksiä, palmuja ja kaktuksia, kanarianlintujen ja papukaijojen laulua, tapaksia ja (halpaa) viiniä. Aika tunteelliseksi olin tulla viimeisinä päivinä ennen lähtöä. Enkä siksi, että sanoisin lopullisesti heippa, vaan aidosti tulee ikävä ennen paluuta takas syksyllä. Kaikki tutut nurkat ja keskustassa pyöriminen, omat vakkari ruokakaupat ja lähipuisto koirien kanssa lenkillä. Vaikka aluksi tuntu että asiat ovat vaikeita, kun niihin tottui niin todellisuudessa kaikki on siellä helpompaa. Ihmisten rento asenne ja manana-meininki tarttui, ja koen että mun oma luonnekin on pehmentynyt ja kehittynyt hektisestä elämäntyylistä uudenlaiseen.

Ylläoleva kuva kiteyttää mun saaren hyvin. Mun ranta Playa Las Teresitas, jonne mentiin tutustumaan äidin kanssa saman tien muutettua Teneriffalle. Valkoinen Saharan hiekka varpaiden alla ja kirkkaansininen vesi, tuntui käsittämättömältä että kyseinen paikka olisi mun uusi oma koti. Taustalla oma kaupunki, valkoinen auditorio, ja melkein nään ystäväni Lotan vanhan asunnon. Niiden takana mama-Teide, tunnettu tulivuori, valvoo saartaan.

Nyt pitää tottua, että taksit eivät maksa 3.50€ kaupungin halki ja mun ei tartte pyytää muovipussia ruokakaupan kassatyöntekijöiltä, vaan ne poimitaan ihan itse. Koirien piti oppia, että ulko-ovesta kun astuttiin sisään ei voinutkaan vetää suoraa spurttia ruokakipoille, vaan ekaksi on odotettava hissiä ja mentävä neljä kerrosta ylöspäin, kunnes ollaan kotiovella. Toiseen suuntaan olen innoissani tästä mahdollisuudesta ahmia joka päivä kunnollisia kasvisruokakorvikkeita (Quorn how I’ve missed you) ja salmiakin himon iskiessä sitä saa helposti kaupasta naposteltavaksi. On ihanaa, jos tylsistyy, tietää varmasti olevan useammasta suunnasta seuraa lähteä kahville tai viinille.

En halua kenenkään ymmärtävän väärin, mä en vihaa tätä paikkaa missä kasvoin loput lapsuudestani ja aikuiselämäni viime vuoteen saakka. Mun on vaan tosi vaikea selittää, mutta joku täällä on mihin en vaan samaistu, ja tuntuu kun juurtumisen ja minun välillä on suuri muuri. Se muuri murtui raivolla alas Teneriffalla, ja hengittäminen helpottui. Ahdistus ja masennus katosivat, ja pitkästä aikaa aidosti nautin elämästäni. Moni on kysynyt, että muutanko takaisin Teneriffalle syksyllä, vai menemmekö koirien kanssa muualle Eurooppaan asumaan. Sinäänsä olisi hauskaa käyttää mahdollisuutta nähdä ja asua muuallakin, mutta mun sydän särkyisi jo ajatuksesta, että en palaisi tuonne.

Not goodbye, but see you later <3

Kuvien paikka on tosiaan näköalatasanne Playa Las Teresitaksen yllä, jossa käytiin Olgan ollessa kylässä poikaystävänsä kanssa. Postauksen vika kuva oli pakko jättää muokkaamatta, tuota sinistä taivasta ja merta tulen kaipailemaan. Onneksi on nyt reissuja suunnitteillakin, niin jos Suomen kesä pettää sään puolesta, niin lämpöäkin on tiedossa.

Ja vaikka olen instaa päivitellytkin, sori poissaolo blogista. Nyt palailen ja on paljon jaettavaa 🙂

 

THINKING OF YOU

06.05.2018

*Kaupallinen yhteistyö Efva Attling*

Pencez De Moy… Ajattele minua. Sain yhteistyön merkeissä tämän ihanan setin ruotsalaiselta Efva Attling -korumerkiltä, ja tarkkasilmäiset saattavatkin huomata ranskalaisen tekstin “kirjoitusvirheen”. Kyseessä kuitenkin vanhaa ranskaa, jonka tekstin suunnittelija Efva oli nähnyt kaiverrettuna satoja vuosia vanhaan sormukseen. Myös poikaystäväni nappasi heti väärinkirjoitettuun “moi” -sanaan, varsinkin nyt kun hän on taas aloittanut kertaamaan ranskankieltä, joka päässyt ruostumaan vuosien varrella.

Korujen sanoma ei voisi olla ajankohtaisempi mun elämässä tällä hetkellä. Tällä viikolla alkoi mun ja poikaystäväni pisin rykäisy tässä kaukosuhteessa ja toisista erossa olemisesta. Tiedän, että saamme olla kiitollisia kaikesta ajasta mitä olemme myös saaneet olla yhdessä muuttoni jälkeen. Monilla kaukosuhteessa olevilla saattaa olla liikaa kilometrejä välissä näkemään toisiaan kerran kaksi kuukaudessa, ja ei ne lennotkaan ilmaisia ole. Mutta varmasti jokainen, joka on joutunut pidemmän aikaa elää erossa rakkaastaan, tietää kuinka toinen ihminen voikaan syödä joka ikisen sekunnin siitä mitä päässäsi liikkuu. Joka yö olette unissa yhdessä, ja päivisin ajatukset harhailee toisen hymyyn, nauruun tai ihon tuntuun omaa ihoa vasten. Se on ihana tunne, kun on löytänyt jonkun josta välittää niin paljon, että ainut asia mikä pyörii mielessä on yhdessäolo,vaikka välillä se myös osaa syövyttää myrkylliselläkin tavalla. Huonoina hetkinä “ajattele minua” muistuttaa minua hopeisesti ihollani, mutta ei mun tarvitse sitä pyyntöä sanoa ääneen, toinen osapuoli myös jatkuvasti kertoo ikävästä (ja katselee äkkilähtölentoja, vaikka tietääkin että tällä kertaa on vain kestettävä kesään asti erossa).

Nämä korut kuitenkin saapuivat elämääni juuri oikeaan hetkeen, tulevaisuudessakin muistuttavat tästä ajasta, joka jouduttiin viettää erilleen. Se, että kieli on vieläpä ranska, saa ne tuntumaan vielä henkilökohtaisemmilta ja lisäävät tunnearvoa.

Muistan monen vuoden takaa, kun ihailin Efva Attlingin hopeisia koruja, varsinkin perhoskoruja, heidän liikkeessään Helsingissä. Korut sopivat myös loistavasti lahjaksi, kun kevään valmistujaisjuhlat lähestyvät. Ehkäpä haluatte kertoa teille läheiselle henkilölle esimerkiksi teiden erotessa koulun loppumisen myötä, että tulette molemmat muistamaan toisenne.

Loppuun vielä alennuskoodi, jota kannattaa ehdottomasti hyödyntää valmistujaislahjoja ostaessa. Koodilla SINI20EAS saatte 20% alennusta Efva Attlingin-sivujen hopeatuotteista (voimassa 6.5.-20.5.2018). Koodia voitte hyödyntää nettikaupassa sekä konseptimyymälöissä.

Pencez de Moy -käsikoru löytyy täältä / Pencez de Moy -kaulakoru löytyy täältä / Pencez de Moy -korvakorut löytyy täältä

“It is a precious gift to have someone thinking of you.” -Efva Attling