MOROCCO PHOTO DIARY

20.02.2018

Ekoja kuvia Marokon reissultamme! Olin Marrakechissa kahdeksan päivää poikaystäväni kanssa, ja minulle tuttuun tapaan kamerani sauhusi näpeissä ja laukasinääni lauloi. Tuli taas otettua tuhansittain kuvia, ja tällä kertaa pääsin ekaa kertaa kunnolla testaamaan mun uutta Olympus OM-D E-M10 Mark III -4Kjärjestelmäkameraa. Olympus haastoi minut palaamaan ajassa taaksepäin ja muistelemaan, koska innostukseni valokuvaukseen alkoi ja miten se on muuttunut vuosien varrella. Toteutus tälle kaupalliselle yhteistyölle Olympuksen kanssa ei olisikaan voinut osua parempaan aikaan, sillä olen itse huomannut viime kuukausina valokuvaustyylini jälleen muuttuneen dramaattisesti. Ehkäpä tekin pidempään seurailleet ootte huomannut saman?

Mun kiinnostus valokuvaukseen alkoi aika “vanhana”. Kuulun vielä siihen sukupolveen, jolla oli simpukkapuhelin lukio-iässä, ja älypuhelimet huippukameroineen olivat vasta tulevaisuudessa. Puhumattakaan someista, joihin kuvia olisia jaettu. Blogitkin alkoivat yleistymään vasta mun parikymppisten jälkeen. Niistä itsekin kiinnostuin, ja aloin pyytämään kavereitani ottamaan musta asukuvia, joita sitten lisäilin mun pieneen blogiini. Painotus oli nimenomaan asuissa ja selfieissä, kuvakulmia sun muita ei niinkään mietitty, vaan kuva oli dokumentti siitä mitä olin pukenut päälleni. Vasta tutustuttuani muihin bloggaajiin, ymmärsin kuinka paljon kameran valinnalla ja kuvaustyylillä on tärkeyttä. Pikkuhiljaa opettelin paremmaksi kuvaajaksi, ensiksi ostamalla puolijärkkärin, sitten minijärkkärin. Siitä sitten siirryin ensimmäiseen järjestelmäkameraan, johon ostin yhden objektiivin. Ei montaa vuotta vierähtänyt, kunnes päivitin edullisemman mallin parempaan ja laadukkaampaan järkkäriin, ja lisäsin pari putkea kuvauspakettiin.

Siitä se sitten lähti, hurahdin tähän uuteen harrastukseen niin vikkelään, ja rakkaus ei vieläkään ole loppunut. Mulla ei ole tarvetta kuvata aina ja kaikkea, mutta frendit tietävät, kun kamerani saan käsiini, niin ei paljoa muu maailma enää kiinnosta, varsinkin kun ulkomailla pyöritään. Olen loistavaa reissuseuraa, tiedän. Ja niinpä blogini oli tehnyt kuperkeikan, kun ennen pääasia oli saada paras asu kuvaan, nyt oli tarkoitus saada paras kuva asusta. Aloin miettimään tarkemmin lokaatioita ja kuvakulmia, ja paljon tuli kokeiltua erilaisia muokkaustyylejäkin. En vanhassa blogissani oikeastaan paljon yhtään kirjoittanut mitään, vaan se oli enempi visual diary, ulospääsy uudelle harrastukselleni.

Samalla tavalla kun ennen ajattelin puhelimesta, että on vain yksi oikea merkki, niin myös kameroissa tämä näkemykseni on muuttunut. Vaikka olen vuosia kuvaillut tietyllä kameralla, olen bloggaaja ja kuvaus on suuri osa ammattiani, niinpä kalustoa voi ja pitää olla enemmän, sekä laitteita eri käyttötarkotuksiin ja tilanteisiin.

Jos teitä kiinnostaa päivittää kuvauskalustoa, niin postauksen lopussa löytyy aivan mahtava vaihtodiili tarjous Olympus Shopiin.

No nyt kuitenkin sukelletaan hieman vanhoihin kuva-arkistoihin, ja aloitetaan allaolevasta kollaasista, joka ajoittuu ajalle, jolloin olin noin 16-22 vuotias. Lukion alkuaikoina saimme perheeseen ensimmäisen digikameramme, mutta vielä silloin ei tämä digitaalinen kuvausmaailma kiinnostanut. Pari vuotta myöhemmin digipokkareiden suosio nousi, niiden hinnat tipahtivat ja niin myös minä ja kaverini aloitimme dokumentoimaan tekemisiämme useammin. Muistikorteille tallentui (nykypäivään verrattuna aika huonolaatuisia) hetkiä koulusta, teinibileistä ja vähän myöhemmin myös ulkomaan matkoista. Koiristani jaksoin räpsiä monia otoksia, mutta kaikissa kuvissa oli yhtenäistä, että kuvakulma oli aikalailla se, missä kuvaaja oli luonnostaan ja alun perin kuvanotto hetkellä, ei menty kyykkyyn ottamaan kuvia alaviistosta eikä noustu ravintolan tuoleille ottamaan lounaasta muistoa suoraan ylhäältäpäin. Ja pieniäkään muokkauksia kuville ei tehty, tuolloin vielä kaikki sähelsi Paint-ohjelman kanssa. Poseeraminen oli itseasiassa kovin saman tyyppistä mitä teemme edelleenkin, kun otamme kavereiden kanssa kännykällä kuvia “vain omaksi muistoksi”. Hassuja ilmeitä ja turistiposeja, eli sisältöä mikä ei tietenkään päädy instagram-feediin.

Pari vuotta ajassa eteenpäin ja seuraavaan kollaasiin. Kyseessä siis blogini alkuvaihe, kuten aiemmin mainitsin, tällöin tarkoitus oli vain saada kuva asusta. Sijainnilla ei niin väliä, suurin osa onkin vain kavereiden kanssa nopeasti räpsitty Helsingin jalkakäytävillä matkalla kahviloihin ja shoppailemaan. Edelleen mentiin pikku pokkarikameralla, ja kuvia en muokannut, mutta olin oppinut kamerasta säätää hieman valotuksia ja aloin arvostamaan luonnonvaloa, mistä syystä otinkin suurimman osan selfieistäkin ikkunan edessä. Muistan edelleen, kun suunnittelin mitä laitan päälle kun nään kavereitani ja pyysin siskoa ja äitiänikin ottamaan minusta kuvia. Näissä kuitenkin aina mietin ilmeitäni, ja muistin hymyillä. Tarkoitus ei ollut niinkään poseeraa, vaan aika vanhanaikainen käsitys siitä mikä hyvä kuva, eli hymy. Kuvien rajaus oli kieltämättä hieman erikoinen, erittäin pitkiä kuvia, ja en ekassa blogissani paljoa tehnyt kuvista samankokoisia leveydeltään, eli ihan Tetrikseltähän koko homma näytti.

Sitten, vihdoinkin saavutaan aikakauteen, jossa ei ole vain kuvia, vaan valokuvausta. Blogin myötä tulivat myös blogikollegat, ja tytöillä olivatkin hienot isot kamerat ja vaihtelivat objektiiveja. Aloin kuvailemaan parin neidin kanssa, ja siinä sitten ryminällä opin niin monia asioita, joita en aiemmin olisi edes ajatellut. Syväterävyys oli se uusi juttu, joka näkyikin vahvasti kasvavassa blogimaailmassa ja etenkin Pinterestin ihmeellisessä maailmassa. Oma blogini, kuten monen muunkin, muuttui katukuvaustyyliseksi, ja tässä vaiheessa sillä alkoikin olla väliä, mistä kuvakulmasta kuva on otettu, kuinka sen rajaa ja kaikkein suurimpana muutoksena tuli kuvauspaikat. Enää ei otettu lähikuvaa asfaltilla, vaan aloimme pomppimaan ja kyykistelemään keskellä katuja saadaksemme kuvaan sen lisäefektin. Asujen tärkeys edelleenkin pysyi, ja kuvia alettiin ottamaan myös asusteista, kengistä ja laukuista. Tällöin myös aloin parantelemaan kuvia pienillä säädöksillä, lisäilin valoa ja kontrastia, ja Photoshopilla siloittelin ihoa.

Tämä on ehdottomasti suurin kehitykseni vaihe valokuvauksessa. Vaikka blogini tyyli onkin nykyään muuttunut paljon, niin tällöin opin lähestulkoon kaiken mitä edelleenkin sovellan kuvaamisessa. Tarkkaan valitut asetukset, aukot, valotukset jne. Opettelin kuvailemaan eri valoissa, ja myös salaman kanssa hämärässä ja pimeällä. Tykkään näistä kuvista, mutta ongelma oli, että mietin liikaa mitä muut bloggaajat tekee ja miltä kuvien pitäisi näyttää saavuttakseen sen saman clichen.

Onneksi aloin kuitenkin nopeasti löytämään sitä omaa kuvaustyyliä, ja viimeinen kollaasi kuvastaakin tyyliäni juuri ennen nykypäivää. Kuten allaolevista kuvista näkyy, ostin laajakulmaobjektiivin ja sillähän pitikin sitten kuvata kaikki 😀 Ystäväni varmasti muistavat tämän vaiheen, kun ruotsalaisten bloggaajien innoittamana iso järkkärini nousi ylös pään yläpuolelle ja meni maan tasolle kun etsittiin parasta tasoa ottaa painavalla 20mm objektiivilla kuvia. Jopa asusteet ja lähikuvat halusin otettavan sillä. Posettaminen was real ja hymy jäi jonnekin kaupan kassalle ostaessani tätä uutta kalustoa kameraan. Olin jo oppinut kaiken tarpeellisen järkkärin asetuksista, nyt haastoin itseäni oppimaan toimimaan erilaisten linssien kanssa. Kuvien muokkauskin muuttui hieman dramaattisemmaksi, ja aloin jossain vaiheessa myös filtteröimään kuvia vahvasti, ja tehostamaan esimerkiksi auringonvaloa. Uusi lempparini olikin vastavalo-kuvat ja grain-efektit.

Tämän vaiheen jälkeen blogini kuitenkin hiljeni, ja kuvia otin omaksi ilokseni ja pientä instagram-tiliäni varten.

Sitten päädytäänkin nykypäivään, ja tämän postauksen kuviin. Tässä onkin tapahtunut se dramaattisin käänne, kummasti tuntuu, että kuvaustyylini ympyrä sulkeutuu. Olen käynyt läpi suuren skaalan oppimista, käytännön asioissa sekä taiteellisessa mielessä, ja blogini kuvat jälleen muistutttavat monella tapaa enemmän alkuajan kuin viimevuosien kuvia. Tämän postauksen nykypäivän kuvat ovat kaikki otettu Olympus OM-D E-M10 Mark III -4Kjärjestelmäkameralla ja heidän kittiobjektiivilla Olympus M.Zuiko 14-42mm f3.5-5.6 (lukuunottamatta itse kamerasta otetut kuvat).

Olen palannut hieman alkeellisempaan tyyliin kuvata, ja mallinomainen posettaminen on jäänyt enemmän taka-alalle. Edelleen, kameran laatu ja terävät kuvat ovat minulle äärimmäisen tärkeitä, katson asetukset tarkkaan, mietin kuvakulmaa ja olen paneutunut entistä enemmän kuvanmuokkaukseen, vaikka olen sitäkin vähentänyt. Kaikille objektiiveilla on käyttötarkoituksensa, ja edelleen tarvitsen ja rakastan kokoelmaani, laajakulmasta viiskyt milliseeni, mutta esimerkiksi syväterävyyden ja aukon suuruuden tärkeys ei ole mulle enää niin oleellinen. Olen löytänyt oman kultaisen keskitieni, missä hyödynnän kaiken oppimani mutta olen ottanut rennomman otteen itse kuviin.

Edelleenkin ruokapöydässä nousen tuoleille, kaverit joutuvat saavat ottaa kuvia ties mistä kuvakulmista ja ruoka-annokset asetellaan pöydälle tarkkaan järjestykseen. Myös tilanteet on hieman lavastettuja, kävelykuvia otetaan se 30 ennen kuin yksi onnistuu, käsiä harotaan hiuksissa saadakseen liikettä kuviin ja monet arkiset tilanteet ovat lavastettuja ainakin siinä määrin, että ruokaseurani mitä todennäköisemmin joutuu nousemaan ylös pöydästä ottamaan kuvan. Mutta omalla kohdalla hymy on palannut kuviin, sekä ruuat oikeasti syödään. Kuvaan oikeaa elämää, ja paljon mietin visuaalisuutta, mutta myös aitoutta ja ainakin yritän tehdä omaa juttuani, miettimättä liikaa mitä muut tekee ja miten saisin enemmän suosioo. Suurella todennäköisyydellä kuvaustyylini saattaa taas heittää kuperkeikkaa ja muuttua pian, mutta tällä hetkellä tykkään rennommasta otteestani, missä joka ikinen pikku yksityiskohta asuissani ei tarvitse omaa kuvaa blogiin.

Näissä Marokon kuvissa on käytetty Olympuksen kameran mukana tullutta objektiivia ja itseasiassa myös automaatti-asetuksia. Kuvia on muokattu erittäin vähän, olen editoinut hieman valoja, varjoja ja kontrastia. Myös Instagram-feedini analysointi on jäänyt, kadottaen raskaat filtterit ja ylivaloitukset, ja olen päästänyt etelän värit valloilleen. Itse aloitin kuvausharrastuksen reippaasti aikuisiän kynnyksen ylittäneenä. Kunnon kamerarungolla ja pienellä valokuvaus-silmällä siinä voi onnistua helposti. Olympuksen minijärkkärit ovat myös loistavia, reissussa sekä arjessa kun haluaa kantaa kameraa useammin mukana, sillä pienen painon ansiosta ne eivät tunnu tiiliskivinä laukun pohjalla.

Onko täällä ketään lueskelemassa, joka on seuraillut mun blogin touhua streetstyle-ajoista, tai jopa alusta asti? Entäs kuinka moni on huomannut näitä viimeaikaisia muutoksia kuvissani ja muokkaustyylissä?

Minkälaisesta tyylistä te tykkäätte eniten? Olisiko kiva nähdä laajempia asukuvapostauksia ja palata sumennettuihin taustoihin, tai vaikkapa arkisten hymykuvien sijaan palata takaisin poseerauksiin ja artsy-tyyliin? Onko mielestänne kivempi kun en muokkaa kuviani niin paljon, vaikka se ei osoita niin paljoa ammattitaitoa?

Olisi mahtavaa kuulla teidän mielipiteitä 🙂

Jos teitä kiinnostaa päivittää kalustoa ja oppia kehittymään kuvaajana, Olympuksella on nyt vaihtodiili, jolla saat vanhasta kamerastasi vaihtohyvityksen Olympus Shopista 15.3.2018 saakka. Päivitä vanha kamerasi OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan mihin tahansa kameraan, merkistä riippumatta, saat 150€ vaihtohyvityksen, mutta jos päivität vanhan Olympus PEN-kameran, saat 300€ hyvityksen. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet löydät täältä.

HKI

18.02.2018

Pari reissua jo takana Helsingissä päin, ja näiden kuvien ottamisen jälkeen olen kerinnyt pyörähtää yli viikon Marokossakin. Lensin Suomeen kaksi kertaa tammi-helmikuussa töiden takia, ja vielä olisi yksi työreissu edessä kuun vaihteessa, mutta sitten saa riittää ravaaminen. Vihaan olla erossa koiristani, ja vaikka matkustan “kotiin”, reissaaminen on aina reissaamista, ja lentokentillä ramppaaminen, vaihdot ympäri Eurooppaa, aamuiset aamuöiset bussi- ja taksimatkat ja ylihinnoitellut ja surkeat lentokenttäsafkat alkavat jo hieman tympimään.

Muutenkin, niin moni kaveri haluaisi tulla moikkaamaan tännepäin, mutta missäs välissä kerkeevät kun olen itse ollut puolet ajasta poissa. Hetkellisesti kaipaa takaisin paluuta arkeen, normaalia ruokarytmiä ja urheilun säännöllisyyttä. Olen nyt huomannut, että joka kerta kun tänne Teneriffalle palaan, on tämä vain niin se paikka mikä tuntuu kodilta, ja nyt täällä Santa Cruzissakin on viileen ja sateisen talven jälkeen lukemat lämpömittarissa alkaneet näyttämään kevättä!

Ihanaa herätä, kun jo aamulenkillä koirien kanssa alkava helle lämmittää. Vaikka ei täällä missään vaiheessa lämpötilat tipahtaneet niin roimasti kuin esimerkiksi Marokossa, niin vuoristoilma jotenkin tuntui viileältä, eikä lainkaan trooppiselta. Tänä vuonna on jopa ollut tammi-helmikuussa poikkeuksellisen kylmää, ja Gran Canariallakin ollut myrskyistä. Paikalliset rakastavat täällä talvea, mutta minä suomalaisena kaipaan jo kuumaa ilmastoa takaisin 😀

Kuitenkin, Suomen pakkasissa ja loskissa tuli vietettyä pari viikkoa, ja erittäin vahvasti palautui mieleen, miksi olen joka talvi kironnut haluavani sieltä muuttaa pois. Sain käynneilläni käydä läpi koko talven skaalan, oli paukkupakkaset, tuulista, lumisadetta, loskaräntää ja tietenkin tulvivat lätäkkökadut muuttuivat myös erittäin liukkaiksi miinusasteilla.

Mutta ainakin näin vähän lunta ja aurinkoa, ja pelkässä pimeydessä ei tarvinnut tallustaa. Kokeilin pari uutta ravintolaa, muun muassa Yes Yes Yes -kasvisravintolaa, joka saa täydet pisteet miljööstä, mutta ruuassa ei oikein hinta-laatusuhde kohdannut. Kaikki oli “ihan ok”, mutta kahden hengen brunssi ilman alkoholeja maksoi 75 euroa, niin olisi odottanut vähän parempaa makuelämystäkin, varsinkin kun nykypäivänä kasvisruoka ei enää ole tylsää.

Ja yksi erittäin suuri ärsyke, ihmeteltiin miksi ihmeessä ruuat olivat laitettu niin suuriin astioihin. Kuitenkin, ravintola toimii tapas-tyylisesti ja suositus kahdelle hengelle oli jakaa 6-8 annosta, niin vaikka esillepanoon oli panostettu, niin mikä järki oli laittaa jokainen annos tarjottimen kokoiselle lautaselle. Myös esimerkiksi dipit, jotka olisivat helposti mahtuneet dippikulhoon, oli taiteellisesti levitelty pääruuan kokoiselle lautaselle. Lopputulos oli, että pöydästä piti siirtää kukat ja vesikannut pois, ja siirtelimme itse lautasia viereiselle penkille. Ihme juttu, kun otimme kuitenkin vain suosituksen verran annoksia, niin pöytä oli niin täyteen tungettu, että edes kivoja kuvia oli mahdoton ottaa kun astiat menivät pöydän reunojen yli 😀 Ehkä joillekkin pikkujuttu, mutta mua jotenkin kummastutti ja ärsytti se ihan sikana, vie pois fiiliksestä kun ei mahdu rennosti syömään ja vieressä tuolilla istuu osa astioista.

Ravintolalla olisi sisustuksen ja sijainnin kannalta mahdollisuus parempaan, ruokailu ei vaan jotenkin millään tasolla säväyttänyt, mutta uskon, että ehdottomasti pyörähdän siellä vielä kahvilla. Pari muuta paikkaa mitä kokeiltiin oli Block By Dylanin brunssi, Deliberi K7 ja ei saa unohtaa, että Emman kanssa käytiin uudessa Taco Bellissä, joka muuten oli paljon tasokkaampaa ruokaa kuin Jenkkivastineessa! Ja Tortilla House… luulin, että olin vain rakentanut päähäni muiston siitä, kuinka hyvää se onkaan, mutta päädyin syömään heidän salaatteja ja burritoja varmaan yhteensä viisi kertaa, niillä vaan on parhaat maut! <3 Täällä Teneriffalla tullut syötyä niin terveellisesti ja laihduttua, niin hyvin kerrytti painoa takas nämä pari Suomi-reissua 😀

Muuten reissuni koostuivat pitkälti normaalista arjesta, hoidin kaiken näköisiä juoksevia asioita, pr-firmoja ja palavereja, ja tietty näin kavereita. Tuli käytyä moikkaamassa Luckya (ja Valtteria ja Jannea tietty :D), näin Ainon ja Sampan uuden kodin, ja perhettä myös. Käytiin todella pienellä porukalla juhlimassa synttäreitäni Naughty BRGR:ssa ja Walliksessa,ja yhtenä lauantaina vietettiin iltaa Jennyn luona. Esitin, että olen vanha ja väsynyt ja skippaan illanistujaiset, lähettelin Jennylle viestiä, kuinka syön keittoa yökköreissä ja katson Netflixiä, kun todellisuudessa otin taksin hänen luokseen, ovikoodilla sisään ja pimputin kelloa peittäen ovisilmän. Sisältä kuului vaan “kuka mitä häh” ja oven takaa “siel on ihan pimeetä”.

Kygon keikkakin olisi ollut mun tokan reissun aikana, mihin olisin halunnut mennä mutta aikataulutus syistä en vain saanut kaikkea mahtumaan näihin käynteihin. Sinäänsä onni onnettomuudessa, sillä samana päivänä mulla tuli niin järkyttävät vatsakivut, jotka vaativat sitten kaiken peruumisen parilta päivältä. Oireet olivat stressiperäisiä ja pieni vatsahaavahan siitä taisi syntyä. Mulla on aika paljon nyt ollut mielessä kaikkea työsaralla, ja päänvaivaa niihin liittyen. Eikä tietenkään ollenkaan auttanut, kun piti kaikkia tärkeitä tapaamisia perua kun kerrankin Suomessa niitä asioita hoitamassa ja samalla tietää, että terveys pettää kun ei osaa ottaa iisisti ja rentoutua. Olin jotenkin tosi harmissani ja allapäin lähdössä Marokon reissulle, mutta ekoina päivinä päätin, että saa hetkeksi stressi hellittää ja pitää nyt vaan osata vähän nauttia, kun lomalle lähdettiin. Vähän tehtiin töitäkin paikan päällä, kun poikaystävänikään ei niistä voi yli viikoksi irtautua. Nyt kuitenkin jo olo helpottaa, ja vaikka kuinka olisi asioita hoidettavana ja tehtävänä, niin yritän väkisin vain hengittää syvään antamatta aikataulujen painaa liikaa päälle. Vatsan sijaan sain kyllä ärsyttävän kurkkukivun reissusta ja nyt on yöt mennyt yskien, katsotaan kauanko tämä kestää.

Ja niin, se poikaystävä. Tarkkasilmäiset ehkä huomasivat ystävänpäivänä mun insta-storiessa emojilla peitettyjä kuvia miehestä. Kerron siitä sitten lisää omassa postauksessa, tiedän että teitä kiinnostaa ja haluatte kuulla, ja haluan myös hänestä kertoa, mutta lyhyesti vaan että en mä ole enää sinkku, enkä ole oikeastaan pitkään aikaan ollutkaan. Vaikka someen en ole kyseistä herraa tuonut, on hän jo hetken pyörinyt kulisseissa. Mun paras kaveri ja Onni ja Topikin rakastaa häntä tuhansien limapusujen edestä.

*Yhteistyössä QHair*

Suomireissuihin mahtui myös tämä, eli vihdoinkin pääsin kampaajalle mun harakanpesän kanssa! Tukkani ei ehkä ulkopuolisen silmin ole missään vaiheessa vaikuttanut niin katastrofilta, mutta todellisuudessa luonnokiharani oli päässyt taas kuivumaan ja korppuuntumaan, ja väri oli todella kellastunut. Kampin Korttelin Qhairin Suvi onkin aina värjännyt tukkani balayage-raidoitusmenetelmällä, jotta tyvikasvu ei olisi niin dramaattinen. Ylläolevassa kuvassa näkyykin, kuinka tyvi on jo kasvanut olkapäille asti, ja melkein harkitsin, että olisi antanut vaan oman värin kasvaa, mutta on se niin tylsän harmahtava, niin päädyin jälleen antamaan sille hieman kirkkautta. Ja naps lähti kuivat latvat, ja muista kuvista näkyykin, että jonkinsorttisen otsatukan leikkasin, jonka kanssa mulla hieman vielä totuttelua, kun ikuisuuteen ei ole sellaista ollut. Niin perus tapaus, että vuosia kasvatat ulos otsista, ja kun vihdoinkin siinä onnistut, leikkaat sellaisen uudestaan. Mutta nyt kelpaa taas olla, niin hyväkuntoinen tukka, joka tuntuu myös paksummalta kun ohuet latvat lähtivät, ja väri on täydellinen.

Kiitos jälleen QHair ja Suvi!

QHair / Kamppi Kortteli 5. krs.

WWW.QHAIR.FI

Aukioloajat: arkisin 8 – 21, lauantaisin 9 – 19, sunnuntaisin 12 – 18
Urho Kekkosen katu 1, Kampin Keskus, 5. kerros, 00100 Helsinki
+358 9 31544700
info@qhair.fi
Q Hair Facebook

Sellainen pitkä höpöttely taas, pitkästä aikaa blogipostausta ja kuulumisia! Kohta alan pommittaa Marokko kuvilla 😉 Ja muistakaa, tänään viimeinen mahdollisuus osallistua edellisen postauksen synttäriarvontoihin!

CANARY ISLANDS

17.01.2018

Selaillessani vanhoja kuvia puhelimessani, tajusin että siitä on aikalailla tasan vuosi, kun matkustin Ainon ja Escadan kanssa ensimmäistä kertaa Kanariansaarille Teneriffalle. En silloin osannut kuvitella, että kyseinen kohde olisi loppuen lopuksi se paikka, johon päätin muuttaa ulkomaille. Kyllä, siihen oli syy miksi en koskaan tänne ollut matkustanut, mulla oli niin suuret ennakkoluulot näistä saarista järkyttävänä turistihelvettinä, ja tuo reissu kumosi sen kaiken. Rakastuin ensisilmäyksellä.

Sama kuin Islannissa, muuttuva vulkaaninen karu maasto on vaan mun juttu. Laavakentät sekä vuoristo, mutta sen lisäksi täällä on myös täydellinen ilmasto, palmuja, kaktuksia ja värikkäitä taloja joka kulmassa. Turismi on iso osa saarta, mutta niin kohdistettua parissa paikassa etelässä, ja toivon että blogini olisi antanut muillekin parempaa kuvaa Teneriffasta. Santa Cruz, mun koti, on mun mielestä todella samanlainen kun Helsinki. Jos jää miettimään, niin kauppakadut, ostarit, elämäntyyli ja ravintolat muistuttaa paljon Helsingin keskustaa, täällä vaan kaikki ottaa vähän rennommin Espanjalaisella manana-asenteella. Aluksi mua vähäsen ärsytti kun kaikki toimii niin hitaasti, ja ruokakaupan jonossa saa valehtelematta helposti seistä 20-30 minuuttia, vaikka edessä olisi vain pari ihmistä, mutta kummasti olen tottunut siihenkin. Suomalaiset ollaan ehkä hieman kärsimättömiä, kun ollaan totuttu hektiseen ja nopeaan arkeen, niin tykkään mitä täällä asuminen on tehnyt luonteelleni. Edelleenkin olen tehokas ihminen, mutta kaikkea ei tarvitse tehdä kiireellä ja joskus on hyvä oppia mukautumaan erilaisiin tilanteisiin ja kulttuureihin.

Mulla jotenkin ei vaan ole ikävä Suomeen. Huomenna sinne taas lennän, ja aidosti on niin ihana päästä Helsinkiin pyörii tutuille mestoille, ja tutkimaan uusia kahviloita ja juttuja. Pääsen näkemään perhettä ja ystäviä, niin onhan se siistii. Mutta asumismielessä, niin tämän neljän kuukauden jälkeen ei ainakaan vielä ole ollenkaan tarvetta tulla takaisin. Onhan täälläkin miinuspuolia, asunnon kanssa hieman ongelmia, mutta pros/cons lista on ehdottomasti pitkälle plussan puolella. Kuitenkin, muista syistä, voi olla että joudun tulla Suomeen jo ennen kesää, mutta pahimmat pakkaset meinaan vielä välttää, ja odottelen kevättä, kesää ja kuumuutta tännekin. Tuntuu, että viime päivät oon ollut ihan jääkalikka kun täällä on hetkittäin mittalukemat menneet jopa 16 asteeseen, eiköhän tuleva viikonloppu reissu sinne -8 asteiseen tuuliseen Helsinkiin palauta maan pinnalle. Puhuttiin juuri Manguston kanssa, että toisin kuten Suomessa ja Liettuassa, täällä me ei koskaan mietitä säätä. Suomessa aina ovesta astuessa ulos, mietit miten pitää pukeutua (tai miten pitää olla pukeutunut puolen päivän päästä), ja vielä enemmän, minä (ja todella moni muukin) valittaa säästä jatkuvasti. Täällä harvemmin sitä tarvitsee edes ajatella, jos sataa, se on ok koska se on kesäsade ja se on niin harvinaista. Koskaan ei tule enää valitettua, ja kun lähden käyttämään koiria ulkona, kellonajasta riippumatta mun ei tarvitse ekaksi katsoa ulos, mitä laittaa päälle. Ei ole vielä yhtäkään koirien ulkoilutusta tullut vastaan, jolloin en voisi lähteä ulos Birkenstockeissa. Jos jotakin vihasin Suomessa, oli koirien pissatukset talvisin kun käydään nurkan takana ja siinä vaiheessa tassut on jo niin jäässä, ettei voi eteenpäin liikkua.

Siksi päätin, mun on turha vuodesta toiseen valittaa Suomessa säästä ja ties mistä, jos sieltä voin helposti lähteä. Tämä kaupunki ja saari on ehdottomasti tullut kodiksi. Mitä pidempään olen täällä, ja opin paikasta enemmän, sitä vähemmän pidän tätä itsestäänselvyytenä, vaan olen niin kiitollinen, että saan asua täällä. Uskon, että jossain vaiheessa haluan takaisin Suomeen, saatan jopa alkaa ikävöimään talveakin. Vaikka täällä on uusia ihania kavereita, varsinkin Lotta ja Mangusto, niin on se tukiverkosto Helsingissä ihan eri asia, ja joskus haluan varmasti takaisin varsinkin perheen luokse. Mutta, se hetki ei ole vielä koittanut, ja rakastan, että saadaan koirien kaa vielä asustella täälläpäin.

Nämä kuvat musta Canary Islands -paita päällä sopivat hyvin postauksen teemaan 😉

Paita: Dicky Morgan (putiikki La Lagunassa)

Hame: Bik Bok

Neule: Na-kd.com *saatu*

Kengät: Converse

Laukku: Gucci + H&M karvapallero

kuvat: @mangusto.photos.tell.stories