Kuukauden kuulumisia

22.08.2018

 

Siitä on nyt neljä viikkoa ja kaksi päivää kun Onni lopetettiin. Huomenna täysi kalenterikuukausi. Vielä en ollut videolla asiasta puhunut, postauksen loppuun liitän höpöttelyt siihen aiheeseen liittyen, mutta myös parista muusta aiheesta juttelen. Kuitenkin, asiasta puhuessa, mun ajatukset  lyö ihan tyhjää ja punainen lanka puuttuu, niin ajattelin myös vähän samalla blogiin kirjoittaa samoja ajatuksia.

Kyllä mä tiiän, että moni siellä miettii että voiko kuukauden jälkeen vielä itkettää tai olla niin surullinen, kuin mitä mä vielä olen. Samalla kun moni teistä ymmärtää koiran rakkauden, niin moni myös ei. Se voi tuntua ruudun toisella puolella osalle teistä oudolta, että jaksan vielä asiassa velloa. Tämä on mun kohdalla pitkään ollut somen varjopuolia, tuhansilla ihmisillä on aina omat mielipiteensä ja kokevat, että asiasta riippumatta heillä on oikeus ne myös tulla sanomaan. Ja mua harvemmin kiinnostaa, jos joku haluaa asioista keskustella tai väitellä, tottakai seuraajillakin on oikeus kommentoida negatiivisesti tai antaa palautetta. Mutta on tiettyjä hetkiä elämässä, missä ei oikeastaan tippaakaan kiinnosta, mitä mieltä muut ovat. Kun mä olen menettänyt elämäni rakkauden, ja itkenyt sen vierellä kun samalla tunnen kun sen sydän lopettaa sykkimästä, niin mielentila näihin ajattelemattomiin kommentteihin on aika nollassa. Huomaan, että olen sulkeutunut tosi paljon entisestä somettaja minästä. Niin kuin videollakin sanoin, välillä jotkut tuntuvan olettavan, että vain koska joku tubettaa tai on suuresti seurattu, se oikeuttaa sanomaan mitä vain. Meidän vloggaajien elämä ei ole saippuadraamaa tai näyttelemistä, ja kannattaa aina muistaa, että somepersoonan takana on oikea henkilö. Enkä edes puhu vain itsestäni, vaan yleisestikin mitä huomannut, että vaikka monet ansaitsevat kritiikin, jossain menee raja ja kaikki kommentit eivät ole rakentavaa kritiikkiä tai niistä ei ole mitään hyötyä kuin yrittää loukata, satuttaa tai pönkittää itseään. No joka tapauksessa, tässä viime kuukauden juuri tästä syystä olen mieluummin pitänyt tunteita itselläni, niin henkilökohtaisia ja raskaita asioita, jotka eivät kuuluisi muiden riepoteltaviksi, ihan sama mikä toisen oma “se on vain koira” -mielipide olisikaan.

Mutta, kuitenkin näitä ihmisiä onneksi ei ole prosentuaalisesti läheskään niin montaa, kuin ne sadat teistä, jotka ootte lähettäneet ihania tsemppejä ja osanottoja. Vaikka en kaikkiin henkilökohtaisesti kerinnyt vastaamaan kunnolla, jokainen merkitsi todella paljon ja aina lämmittää nähdä kuinka paljon hyviä tyyppejä siellä seurailee.

“Somettaminen” on siitä jännä asia, että se on niin henkilökohtainen ammatti. Kuten sanoin aiemmin, helposti voin lisäillä instagramiin kevyitä lomapäivityksiä ja biksukuvia, mutta kuitenkin tämä kaikki pyörii itsensä ympärillä. Kun koiran kuoleman jälkeen olisin voinut palata (surullisena) vaikkapa toimistoduuniin, niin tässä bloggailussa on se, että en mä välttämättä halua tästä asiasta kuitenkaan vielä puhua tuhansille. Se vaatii oman aikansa, ja sori kun ollut kuulumisten suhteen hiljaista.

No, mitä mulle sitten kuuluu… Tämä asia on oikeasti vaivannut mua niin paljon. Kaksi ekaa viikkoa näin joka yö painajaisia asiasta ja heräsin monesti kylmään hikeen, halaillen Onnin pientä hupparia, joka mulla oli reissuissakin mukana. Kun painajaiset loppu, pyörii mun koira joka yö mun unissa muutenkin, ja aamuisin on herättävä todellisuuteen, että se ei enää nuku mun pään vieressä.

Onneksi Topi on täällä, en osaisi kuvitellakaan tyhjyyden tunnetta, jos olisi ollut pelkkä Onni ja olisin menettänyt koira-rakkauden kokonaan. Kuitenkin, monissa asioissa huomasin odottavan Onnin reaktiota. Pikkuhiljaa alan tottua, että vessan oven voi laittaa kiinni mentäessä suihkuun, sillä pikkuinen ei ole enää tapansa mukaan tulossa kurkkimaan oven raosta puolen minuutin välein, että olenko vielä siellä. Topi vetää lenkin jälkeen yhden spurtin, kunnes tajuaa, että kaveri ei ole riehumassa vieressä, ja innostus laskee.

Poikaystävä oli myös hakenut Onnin tuhkat postista ja oon varmaan sata kertaa alkanut katsomaan hautapaikkaa ja muistokiviä, mutta joka kerta se jää kesken kun en saa asiaa hoidettua loppuun. En ole varmaan koskaan ollut henkisesti näin väsynyt ja nukahdan aina samantien kun menen sänkyyn iltaisin.

Moni on kysellyt Topin voinnista, siitäkin puhun enemmän videolla, sillä on selkeää masennusta. Samalla kun annetaan sille paljon rakkautta, yritetään myös pysytellä normaalissa arki-rutiinissa, jotta toinenkin tottuisi. Kokoajan se vielä odottelee kaveria kotiin.

Nyt jo alkaa olla parempia päiviä, ja ei ihan kokoajan itketä. Aika paljon mä myös vielä yritän peitellä huonoa oloa, vaikeinta se on silloin kun on pitkään muiden ympärillä. Mutta ei ole vielä päivääkään mennyt, kun en itkisi edes vähäsen, olisipa se sitten Kreikassa altailla aurinkolasien takaa tai hääsviitissä salaa yksin vessassa. Ainut keneltä sitä on mahdoton peitellä on poikaystäväni.

Ja vaikka tiedän tehneen Onnin kannalta parhaan päätöksen, mulla on ollut myös todella valtavia syyllisyydentunteita. 16 vuotta se koira antoi mulle ja hetkittäin tuntuu, että luovutin sen suhteen liian aikasin. Yhtenä päivänä se hilluu iloisesti nuuhkien nurkkia mökillä ja seuraavana ei ole enää olemassa, ja päätös oli yksin minun. Kuten sanoin, tiedän että päätös oli oikea, mutta on myös hetkiä, että tietoisuus tuosta asiasta nakertaa mua sisältä.

Mutta samalla kun on ollut paljon surua ja puolet ajasta tuntuu menevän hieman sumussa, niin on mulla paljon myös kivoja hetkiä. Molemmista reissuista osasin myös nauttia ja auringon alla oleminen helpotti, vaikka kauhea ikävä Topia olikin. Mun poikaystävä on maailman paras ja hänen kanssa ollaan keskitytty yhdessä surutyöhön ja pieniin hetkiin perheenä kolmistaan Topin kanssa.

Kuukausi sitten oli hirveä päivä, joka tulee kummittelemaan mua vielä pitkään. Edelleen sattuu todella paljon, ja ajatus siitä kuinka paljon molempia poikia ikävöin Maltan reissulla ja palatessa sieltä en enää saanut Onnia kertaakaan viedä kotiin on todella raskasta. Kuitenkin, pieniä hetkiä on jäänyt mieleen. Aina ennen reissulle lähtöä molemmat saavat ekstra paljon pusuja ennen kun ovesta astun ulos, ja tälläkään kertaa ei ollut poikkeus. Onnilla oli ollut paljon heikkoja hetkiä dementian kanssa, ja useamman “huonon” päivän jälkeen, hän yhtäkkiä taas palasi omaksi itsekseen ennen lähtöäni ja viimeiset päivät yhdessä oli kirkasmielinen, täynnä rakkautta ja pussaileva Onnini, joka nukkui tiukasti kiinni äidissään.

Onni oli paras koira maailmassa ja edelleen kuukauden jälkeen suurin osa ajastani menee häntä ajatellessa. Joitakin teitä ehkä häiritsee, että en “kerää itteeni”, mutta rehelliset kuulumiset ovat nämä. Ei mulla paljoa muuta nyt, kun paluu arkeen ja töiden pariin, ja kuvia muokkailen teille jaettavaksi.

Videolla alla enemmän myös miksi “poistin” kaikki YouTube-videoni ja koska palaan Teneriffalla, kun moni on kysellyt asunko taas Suomessa.

31 Responses to “Kuukauden kuulumisia”

  1. Leona says:

    Laitoinkin sulle jo aiemmin viestiä instagramin puolella, mutta jotta nää rakkaudentäyteiset kommentit ja välittäminen täyttäis tänkin sivuston niin voimia valtavasti. ❤️ Mä en pystynyt videota katsomaan itkemättä itsekkään, kun aihe vielä itseäkin lähellä. Tää on aihe mistä ei tavallaan ikinä pääse yli, kipu helpottaa, mutta ikävän tunne ei katoa koskaan. Se miten paljon niin pieni olento voi jo pelkällä olemassa olollaan antaa on suurin lahja mitä voi ihminen saada. Voidaan vaan olla onnellisia, että ei olla kuten nää ihmiset jotka “se on vaan koira” kommentilla tulee vastaan. Tää rakkaus kertoo suuresta sydämestä.<3

  2. Enni says:

    mä voin kertoa että jopa näin 4vuotta sitten koirani menettäneenä, nään edelleen silloin tällöin siitä unia, mutta ne on onnellisia sellaisia. Niissä pääsen rapsuttelemaan ja syleilemään koiraani pitkästä aikaa ja oon maailman onnellisin ja itken ilosta. Herättyäni on ehkä hirvein tyhjyyden tunne. Ei se kaipuu lopu koskaan, vaikka ei enää jokapäivä mielessä pyörikkään, se vaan helpottaa pikkuhiljaa.. tsemppiä, koita uskoa siihen että kaikki helpottaa vielä.

  3. Enni says:

    Mä voin kertoa että näin 4 vuotta sitten koiransa menettäneenä, nään edelleen siitä unia, mutta erilaisia kuin silloin alussa. Onnellisia. Niissä pääsen pitkästä aikaa rapsuttelemaan, pusuttelemaan ja halailemaan koiraani ja itken ilosta ja oon maailman onnellisin. Niistä unista kun herää, tulee ehkä hirvein tyhjyyden tunne ikinä. Näitä unia ei tuu paljon enää, mutta siitä tietää ettei se kaipuu lopu koskaan, se vaan helpottaa pikkuhiljaa. Ihan kuin oisit kuvaillu mun tuntemuksia silloin kun oman rakkaan koirani menetin. Tsemppiä, koita uskoa siihen että aika parantaa haavat..

  4. neea says:

    sydan sarkyy sen puolesta kun on seurannut tata matkaa.. paljon voimia ja jokainen saa surra niin kauan kun tarvitsee. tsemppia! <3

  5. Ro says:

    Oman koiravanhuksen osalta tein saman päätöksen helmikuussa ja edelleen itken itseni uneen ja satunnaisesti itkeskelen pitkin päivää kun joku asia muistuttaa. Jotkut ihmiset ei ymmärrä että joillekin koira voi olla paljon läheisempi kuin mikään ihminen. Eikä se ole muiden asia arvostella mikä on kenenkin elämässä tärkeää. Tsemppiä<3

  6. Hilma says:

    Pärjäile❤️

  7. Iina says:

    Hei. Voimia sinulle kovasti. Tiedän mitä sinä käyt läpi,itse jouduin viemään meidän vanhuksen piikille toukokuussa 2015.Hänen kohdalla oli jo tiedossa että aikaa ei ole enää pitkästi,mutta silti se tuli kovin yllättäin, ei siihen koskaan osaa varautua ennalta. Pitkään itkeskelin meidän pienen perään,paljon yhteisiä paikkoja joissa olimme kulkeneet herättivät muistoja. Näin kolmen vuoden päästäkin mietin ajoittain koiraani,nykyisin voin kuitenkin jo miettiä itkemättä ja useasti tuleekin hymy huulille kun muistelee hauskoja tilanteita. Siinä vaiheessa kun meille oltiin hakemassa uutta pentua niin kävin läpi ristiriitaisia tunteita,olin todella iloinen uudesta pennusta,mutta samaan aikaan mietin myös sitä että voinko koskaan kiintyä häneen yhtä paljon mitä meidän vanhaan koiraan ja nyt voin sanoa että kyllä voin,hän on ihan yhtä rakas kun vanhuskin. Pahin suru loppuu aikanaan ja niiden tilalle tulevat kultaiset ja kauniit muistot.

  8. Karoliina says:

    Taatusti hän kuulee.
    Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
    Ehkä hän on nyt onnellinen,
    ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
    jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
    Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
    vain läpikulkumatkalla.

    Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
    Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
    saadakseen kaiken kuntoon.
    He hoitavat hommansa tosi nopeasti, jotkut.
    Jotkut vain ikään kuin käväisevät
    elämässämme antamassa meille jotakin,
    tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
    ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
    Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

    Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
    antamaan ja välittämään.
    Se oli hänen lahjansa sinulle.
    Hän opetti sinulle paljon,
    ja sitten hän lähti.

    Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
    Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
    mutta häneltä saamasi lahjan
    sinä saat pitää ikuisesti.

  9. Onni says:

    Voi Sini, ei todellakaan ole ihmeellistä, että suret “vielä” koirasi pois menoa. Se on ihan luonnollista, kun menettää rakkaan. Itse jouduin lopettamaan rakkaan koirani alku kesästä, sillä oli ikää yli 15v. Tuska oli alkuun kauheaa, itketti usein jne. Edelleen on kova ikävä rakasta karvapalloa ja välillä itkettää, kun tulee muistoja mieleen. On tehty tutkimuksia, missä oli juttua, että rakkaan lemmikin menettäminen on verrattavissa läheisen ihmisen pois menoon. Monet joutuvat ottamaan sairaslomaa töistä jne. Ihmiset jotka eivät omista mtn. lemmikkiä, harvoin tätä ymmärtävät. Aijon teettää oman koirani tuhkasta korun ja otan myös tatuoinnin muistoksi, sen verran rakas ja tärkeä koirani oli. Jasmin desingin Mirka tekee tuhkasta koruja, jos olet kiinnostunut voit käydä hänen sivuillaan. Siellä kuvia ym. tietoa asiasta. Voimia suureen suruun❤

    • Sini says:

      Kiitos paljon ja paljon jaksamisia sinnekin! itsekkin katsellut muistokoruja, sillä jätän varmaan tuhkat äitini luokse kun palaan Teneriffalle. mäkin oon lukenut noita tutkimuksia, ja myös niitä, missä puhutaan että lemmikistä luopuminen on joillekin melkeenpä raskaampaa. Kuitenkin, suru ei ole kilpailu, ja menetys on aina menetys silloin kun jotakuta suuresti rakastaa, ihmistä tai eläintä. voimia sinnekin ja kiitos ihanasta kommentista <3

  10. jenny says:

    Itku oli tulla videota ja tekstiä lukiessa.. Koira on kuin perheenjäsen, joten surutyö voi ottaa hyvinkin oman aikansa.

    Jouduin itse samanlaiseen tilanteeseen 11 vuotta sitten, kun päätin, että ensimmäinen rakas koirani lopetettaisiin yhdentoista vuoden iässä. Olin itse 15-vuotias ja lopetuksen jälkeen masennuin vakavasti. Kouluarvosanat laskivat ja kaverisuhteet jäivät. Kävin koulussa ja kotiin palasin itkemään ja olemaan yksin pimeässä huoneessa.

    Lopulta vanhempani päättivät hankkia mahdollisimman nopeasti uuden koiran, jonka toivottiin piristävän mieltäni. Aluksi vihasin uutta koiraa ja tunsin, että ensimmäinen koirani olisi vihainen asiasta. Jossain kohtaa opin kuitenkin rakastamaan uutta tulokasta ja hänestä tulikin toinen korvaamaton perheellemme.

    Tästä on jo yli kymmenen vuotta, mutta edelleen, 26-vuoden iässä ajatus rakkaasta koirastani saa itkemään, ikävä on edelleen suunnaton ja antaisin mitä vain, jos saisin edes kerran vielä silittää pientä ❤

    Älä kanna syyllisyyttä tapahtuneesta, vaan luota siihen, että teit juuri oikean päätöksen koirasi kohdalla. Hän on varmasti hyvin onnellinen nyt jossain, kun saa olla vapaana kivuista ja muista. Surulle on hyvä antaa aikaa, eikä koskaan tule pyytää anteeksi omia tunteita tämmöisissä asioissa. Kukin suree aikansa ja lopulta surukin muuttaa muotoaan.

    Paljon voimia sinne ison surun äärellä!

    • Sini says:

      kiitos paljon! <3 ja jossain kohti uuden koiran ottaminen tuleekin olemaan ajankohtaista, varmasti aiheuttaa paljon tuntemuksia sitten 🙁

  11. Mikaela says:

    Lämmin osanotto. Todella vaikea käsittää, että kukaan voi kommentoida varsinkaan tästä asiasta mitään negatiivista. Osaisinpa kommentoida jotain fiksua, en ole ollut samassa tilanteessa mutta iäkkään koiran omistajana voin kuvitella mitä käyt läpi.

    Kaikkea hyvää ja voimahalaus sinulle ja Topille. <3

  12. Hartsu says:

    Poikaystävä mainittu x 100, oot söpö 😊 voimia suruun, ajan kanssa helpottaa

  13. Inka says:

    Ymmärrän täysin mistä puhut. Menetin kolme kuukautta sitten suhteellisen nuoren koirani täysin yllättäen. Vaikka päätös lopettamiselle olikin oikea, tuntuu se silti kamalalta ja aina vain miettii että “mitä jos…?”. Koirat kuitenkik ovat aina mulle olleet osa perhettä. Toivon sulle kaikkea hyvää ja hirveesti voimia <3 päivä kerrallaan ja on ok itkeä vielä kolmenkin kuukauden jälkeen aina välillä.

  14. helkkyvi says:

    Voi Sini ja Topi, voimia teille! Luin aiemmin sen kirjoituksesi Onnin poismenosta ja katsoin videosi, ja olisin niihin tai instassa halunnut jotain kommentoida – vaikka eiväthän mitkään sanat auta tuollaisessa tilanteessa. En millään voi kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Miltä tuntuu menettää joku, jota on rakastanut ja jonka kanssa on elänyt 16 vuotta. Oman kissani kuolemasta on nyt kulunut 5 kuukautta ja 12 päivää – mikä tuntuu ikuisuudelta. Ja sain pitää hänet elämässäni lähes päivälleen kolme vuotta, joka myös tuntui eliniältä mutta ääneen sanottuna (kirjoitettuna) tuntuu kohtuuttoman lyhyeltä ajalta. 16 vuotta tuntuu siihen verrattuna käsittämättömältä. Mutta sure vain niin kauan kuin siltä tuntuu. On toisaalta hienoa, että elämä jatkuu ja menee eteenpäin, mutta ei surua voi eikä tarvitse kiirehtiä. Itse en ainakaan lähes puolen vuoden päästäkään koe olevani valmis suruni kanssa. Olin myös reissussa, kun kissani sairastui. Noin viikon verran sinniteltiin useiden ell-käyntien voimin, mutta oikeanlaista hoitokeinoa ei löytynyt. Podin ja poden edelleen valtavaa syyllisyyttä, kuten myös omaeläinlääkärimme. Mutta täytyi vain hyväksyä se fakta, että kaikesta lääketieteen kehittyneisyydestä huolimatta ei kaikkia (ihmisiä tai eläimiä) voida auttaa. Pahoittelen tätä vuodatusta, mutta itse ainakin hain tietyssä vaiheessa tukea ja lohtua muiden kokemuksista, kun oma suruni tuntui ylitsepääsemättömältä ja kohtuuttomasti pitkittyvän. Onni oli ja Topi on onnekas, kun on sinun kaltaisesi emäntä joka huolehtii ja suojelee, sekä epäitsekkäästi ajattelee koiriensa parasta.

  15. Valtsu says:

    Näytä ihmeessä myös se lellitty ja itsekäs puoli seuraajille pikku Sini

    • Sini says:

      Ymmärräthän kun kommentoit samoista laitteista, niin IP-osoitteesi jää näkyville, ja oikeat omat nimesi ja tietosi ovat jääneet järjestelemään tallelle kun osallistut eri arvontoihin niillä. Ikääsi katsoen, suosittelisin että lukio-ikään astuessa lopettaisit turhat trollailut. Kyllä, minäkin saatan joskus olla itsekäs sekä lellitty, mutta sitä puolta sinä et minusta tiedä, koska emme tunne. Kävin myös katsomasi instagramisi, suosittelen lopettamaan minun seuraaminen jos juttuni aiheuttavat sinulle mielipahaa tai tarpeen kommentoida tällaisia, ja samalla en koe hyötyväni sinusta itsekään. On olemassa rakentava kritiikki, sitten on erikseen tällaiset huomiohuoraukset.

Kommentoi