BEACH DAYS ARE BACK

19.03.2018

Oon varmaan jo miljoonassa paikassa hehkuttanut tätä saapuvaa kevättä, mutta onhan se nyt mahtavaa, että taas on rantsukelit saapuneet ja voi oikeasti mennä veden ääreen pötköttelee ja on kuuma! Ja nyt kuitenkaan ei ole vielä mitkään pahimmat helteet, niin Onni ja Topikin voivat nauttia lämmöstä täysin rinnoin pakahtumatta lämpöön. Nämä kuvat ovat jo parin viikon takaa, kun vielä Mangusto perheineen olivat Teneriffalla. He ovat jo kamansa pakanneet ja palanneet kesäksi Liettuaan. Olihan se tiedossa jo heidän saapuessa saarelle kuukausi mun jälkeen, että he ovat vain talven, mutta harmittaahan se silti. Ja viime viikolla selvisi, että toinen hyvä ystäväni Lotta, jonka ei pitänyt olla vielä palaamassa Suomeen, palaakin jo huhtikuun aikana perheineen takaisin Helsinkiin.

Puhuinkin aiemmin, että mulla kävi jotenkin tosi iso mäihä kun tänne tulin, että todella nopeasti löysin pari uutta mahtavaa frendiä. En kuitenkaan käy koulua, tai mene päivisin fyysisesti työpaikalle, että voisin verkostoitua samalla tavalla kuin ehkä joku muu, niin se että instan ja facen kautta sain samantien näin siistit tyypit elämääni oli todella tuuria. Tottakai kavereita voi aina saada uusia, mutta jotenkin ei tällä hetkellä ole luottoa, että ihan noin vaan löytäisin ihmisiä kenen kaa olen synkannut niin vahvasti kun näiden naisten.

Nyt jo ikävä Mangustoa on kova, kovempi itse asiassa kuin ystäviäni Suomessa. Tämä varmaan johtuu siitä, että henkisesti olin valmistautunut, että Suomi-kaverit jäävät taakseen, ja heidän kanssaan nään harvemmin ja yhteys tapahtuu virtuaalisesti. Manguston kanssa tilanne on ollut, että hän on se kuka on ollut täällä fyysisesti, jaettu naurut sekä surun hetket, ja on ollut tukena enemmällä tavalla kuin yhdellä. Kyllä siinä tuli itkut itkettyä kun lentokentällä halattiin toisiamme ja sanottiin heipat (ja nolona itkin myös seuraavat 15 minuuttia yksin julkisesti lentokentällä).

Nyt täällä on ollut yksinoloa jotenkin entistä enemmän. Kun turhaudun, tuntuu että vain puhelimen välityksellä sitä pystyn purkaa kavereille, ja edes ne pienet tapaamiset, esimerkiksi yhteiset aamupalat, eivät tällä hetkellä toteudu. Mä oonkin painottanut, että viihdyn täällä super hyvin yksin koirien kanssa ja olen huono potemaan yksinäisyyttä, mutta nyt ekaa kertaa vähän jänskättää, että mitäköhän tuleman pitää. Tuleekohan enempi koti-ikävää, kun tällä hetkellä myös Teneriffan parhaat kaverit katoavat ja uusia ei ole tilalla? Varsinkin kun tiedän, että näitä naisia on todella vaikea korvaa.

No, onneksi tiedän, samalla tavalla kuin Suomi-kavereiden kanssa, ero ei ole ikuista. Meillä on jo poikaystävän kanssa suunnitteilla mennä kesällä Liettuaan heidän luokse vierailemaan, ja nopeasti se syksy saapuu ja kaikki ollaankin täällä taas paistattelemassa auringon alla 🙂

Moni teistä onkin kysynyt eri kanavissa musta ja poikaystävästäni (kyllä, kerron kokoajan hieman lisää), että ollaanko me kaukosuhteessa. Niin kyllä me ollaan, toinen asuu Suomessa ja toinen täällä Teneriffalla. Kuitenkaan ei meillä ole ikuisuutta tarkoitus näin elää, ja katse tulevaisuudessa, niin kyllä mun yksinäisyys tavalla tai toisella vielä helpottaa. Toivotaan vaan, että se kävisi ennemmin eikä myöhemmin, ja löytäisin vaikka lisää niitä parempia kavereita täältä saarelta. Onneksi myös lennot lentää edes takaisin Suomeen, ja samalla tavalla kuin itsekin käynyt nyt useamman kerran siellä, niin kaverit katselevat lentoja lähikuukausille tänne päin. Ja oma mies on taas tällä viikolla kainalossa.

Teneriffalle matkustaville, tässä pari vinkkiä kuvapostauksen muodossa. San Juan -ranta on etelässä mutta ei kuitenkaan ihan niin ruuhkainen kun naapurirannat Americanoksessa sekä Los Cristianoksessa. Ja jos autolla pyöritte, niin käykää ihmeessä Tajao-kalastajakylässä pyörähtämässä pikku ravintolassa, siellä merenelävät ovat tuoreempia ja halvempia kuin yleisesti saarella. Kuvissa näkyy chopitos, eli friteerattuja pieniä mustekaloja, sekä pimientos de padron-paprikoita, molemmat erittäin perinteisiä espanjalaisia tapaksia. Kuitenkin, kaikki muut maistamani chopitokset ovat olleet mössöä, tuo on tähän mennessä ainut paikka missä ne menevät rapeana välipalana.

Ekan kuvan neule on muuten Pull & Bear -liikkeestä, jos jotakin kiinnostaa. Ihan mun uusi lemppari ja kokoajan käytössä. Alla myös vähän näkyy uudet lempparibiksut, mutta niissä enemmänkin nauratti se, kun rannalle mentiin ja riisuttiin päällysvaatteet, niin minä ja Mangusto oltiin sitten molemmat ostettu Oysho-liikkeestä melkeinpä sama uima-asu 😀 Hänellä oli uimapuku ja mulla korkeavyötäröiset bikinit samassa kuosissa, Layrunas naureskeli samalla, että ihmekkös kun meitä pidetään siskoina. Miss those days, come back already <3

Mutta ei mulla vielä mitään hätää ole, vähän vaan jännittää millaisiakohan fiiliksiä seuraavat kuukaudet tuo tullessaan. Jo kerran käynyt läpi ne vaiheet, että on yksin uudessa paikassa ja rakentaa täysin uusia suhteita, niin vähän vain harmittaa. Mutta ei tämä onneksi ihan sama tilanne ole, tunnen kaupungin, mulla jo pitkä liuta tuttuja täällä ja pikkuhiljaa alan jotakin jo sopertaa espanjaksikin… melkein. Mutta muutos on suuri siihen, kuin syyskuussa en osannut sanaakaan sanoa, edes tilata laskua ravintolassa. Päivä kerrallaan, ja täällä mä aion kuitenkin vielä olla, onhan tästä tullut koti.

Kommentoi