Tämä hymy on aito…

28.10.2017

…mutta se ei aina kerro kaikkea.

Mun on jo hetken aikaa pitänyt kirjoittaa teille puhtaaksi postaus. Jos tarkkoja ollaan, siitä on 119 päivää kun kirjoitin ensimmäisen luonnoksen. Otsikko Diagnoosi: Masennus. Vaikka välillä mielentila olisi oikea sen kirjoittamiseen, se on jotenkin niin suuri asia, että sen tuominen mun ajatuksista tekstin muotoon ei vaan toimi, puhumattakaan siitä että saisin asiat selitettyä videolla. Aihe on yksi mun toivotuimmista postauksista blogiin. Oon saanut lukuisia viestejä ja kommentteja seuraajiltani, että he käyvät läpi samoja asioita, ja lohduttaa tietää, että eivät ole asian kanssa yksin ja jopa jollakin ”suositulla bloggaajalla” on jatkuva kamppailu masennuksen, ahdistuneisuushäiriön ja paniikkikohtausten kanssa. Pari tapausta teidän joukosta jäänyt erityisesti mieleen, kun ootte tulleet puhumaan mulle luonnossa ja kertomaan omia kokemuksia.

Ja teidän takia haluaisin aidosti oikeasti julkaista näistä asioista enemmän. Olla tukena, antaa esimerkkiä että ette ole yksin, ja että se ei tee teistä huonompaa ihmistä. Mun sydän oli särkyä kun yksi parikymppinen seuraaja tuli sanomaan mulle, että luuli ettei masennuksen takia voisi koskaan saada aitoja ystäviä tai löytää rakkautta, mutta seurailtuaan mua ja mun touhuja Jennyn kanssa, uskoo, että paremmat ajat on edessä. Kun mä jaan kaiken someen, välillä unohtaa kuinka moni niitä juttuja oikeasti seuraa. Siksi haluaisin tuoda nämä asiat enemmän ilmi, sillä että mä puhun näistä asioista, voi olla perhosvaikutus toisen ihmisen elämään. Kuitenkin tällä kertaa, mun pitkä avautumispostaus jää vain WordPressin luonnoksiin. Voi olla että se jää sinne ikuisesti ja loppupeleissä toimiikin vain mun omana terapeuttisena ulospääsynä.

Kuitenkin, ajattelin silti tulla jakamaan teille pari juttua. Tämä hymyilevä, positiivinen Sini, joka näkyy näissä kuvissa, on minä. Yhdessäkään kuvassa hymy ei ole feikattu. Mutta varsinkin näiden kuvien aikaan, se oli vain osa mua. Nämä kuva ajoittuvat Ruissiin heinäkuussa, kun pari viikkoa aiemmin mulla oli jälleen todettu ammattilaisten toimesta vakava masennus. Suurimman osan viime kesästä, mä tunsin itteni äärimmäisen voimattomaksi ja halusin vaan luovuttaa kaiken suhteen.  Paniikkikohtaukset olivat palanneet, ja lääkärissä makoillessa pedissä, mietin miten tähän pisteeseen oltiin taas saavuttu.

Vaikka suurimman osan ajasta viimeisinä kuukausina ajatukset ovat menneet todella syvissä ja pimeissä paikoissa, niin onneksi osasin vielä arvostaa hyviäkin hetkiä. Koirieni halailu ja viikonloput kavereiden kanssa auttoi jaksamaan, ja ne pari ihmistä joille asiasta kerroin, eivät tiedäkkään kuinka niiden läsnäolo mun elämässä on pelastanut. Tiedän, että tätä postausta lukee nyt todella moni yllättynyt, sillä vaikka moni ystävistäni tietää aiemmista kamppailuista masennuksen kanssa, tällä kertaa jätin asian kertomatta lähestulkoon kaikille. Oon niin kyllästynyt olemaan se rikkinäinen Sini, jota pitäisi aina auttaa kärsimyksissään. Kuitenkin, näiden asioiden kanssa ei tulisi ikinä kamppailla yksin. Itse marssin heti ensimmäisten hälytyskellojen soidessa suoraan lääkäriin ja halusin päivittää tilanteen lääkäreiden ja psykiatrini kanssa. Tämä on yksi asia, missä haluan painottaa, että apua pitää pyytää ja sitä on saatavilla. Sitä toivottavasti saa perheeltä ja kavereilta, mutta jossain vaiheessa sitä saattaa tarvita myös ammattilaisilta. Mä olen sitä hankkinut yksityiseltä puolelta, mutta myös julkiselta, ja ainakin Helsingin terveysasemat ovat myös toimineet jokaisessa tilanteessa juuri niin kuin pitää.

Masennus on mulla sellainen asia, että sitä vaan odottaa ja odottaa, että koska se jo loppuisi. Kun kaiken pitäisi olla hyvin, niin miksi se ei mene ohi. Se tuntuu loputtomalta kamppailulta itseään vastaan, ja joka kerta peiliin katsoessa en pidä näkemästäni. Jatkuva hukkumisen tunne ja voisi helposti nukkua kellon ympäri. Kuitenkin, kyllä se helpottaa. Vaikka tuntuisi, että sieltä kuopasta ei voi mitenkään enää nousta, niin kyllä sieltä voi.

Mä aina yritän paeta mun ahdistusta ja masennusta. Joka puolelle maapalloa, uuteen kotiin, pois siitä kodista. Mun äiti pelkäsi, että uskaltaako mua päästää muuttaa yksin toiseen maahan, missä mulla ei ole ollenkaan tukiverkostoa. Mutta tunsin olevani räjähdyspisteessä Suomessa, ja halusin uskoa, että tämä on oikea ratkaisu. Mutta jopa mullakin kävi mielessä, että lähdenkö nyt lentokoneella taas karkuun tilannetta, ja pölyn laskeuduttua Espanjassa joudun taas kohtaamaan faktan, että en pääse tunteitani karkuun mihinkään. Mutta tällä kerralla ja tällä hetkellä, oon löytänyt pitkästä aikaa itsessäni rauhan. En muista koska viimeksi jokainen päivä ei tartte tehdä ylimääräistä töitä, että pysyisi vedenpinnan yläpuolella. Siitä on vuosia, kun onnellisuutta ei tarvinnut joka hetki tavoitella. Siihen ei tarvita matkoja, esineitä, treeniä, ruokavalioo tai mitään muita ulkopuolisia tekijöitä, vaan se löytyy syvemmältä sisältä. Tuntuu, kuin pitkästä aikaa pystyn hengittää. Ei jokainen hetki jokaisesta päivästä tarvitse olla erikoinen, mutta kunhan jotenkin yleisesti saisin elämänlaadun raiteilleen. Ja kun tämä muutos alkaa tapahtuu, huomaan taas pitkästä aikaa halun urheilla ja syödä terveellisemmin, ja elää kaikinpuolin tasapainoisemmin, ilman että se tuntuisi väkinäiseltä.

Mä olen tässä vaiheessa jo oppinut, että tämä olotila ei ole pysyvää. En usko, että tulen koskaan olemaan täysin ehjä, nämä asiat varmasti varjostaa mua koko loppuelämän ja se on ihan ok. Masennus, ahdistuneisuushäiriö ja paniikkihäiriö ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, ja jotenkin haluan sanoa, että on sekin ihan normaalia.  Elämässä tapahtuu kaikennäköistä ja joskus se aiheuttaa suurempia tunteita, niitä ei tarvitse häpeillä ja niistä ehdottomasti pitää puhua. Masennus ei liity mitenkään siihen kuinka onnellinen pitäisi olla elämäntilanteessaan, siihen ei välttämättä vaikuta ulkopuoliset tekijät ollenkaan. Se ei ole pelkkää surullisuutta, masennustila ei katoa nukkumalla pitkät yöunet tai “ottamalla itseään niskasta kiinni”.

Mä en koskaan esitä teille muuta kuin mitä olen, jätän vaan asioita kertomatta. Mun poissaolo blogista, snapchatista ja youtubesta ei varmasti jäänyt monelta huomaamatta. Olin esillä vain silloin kun fiilis oli oikea, ja sekin oli yleensä kavereiden kanssa. Alussa, kun aloitin tubettamisen, tein pari videoo “pakosta” kun olin luvannut seuraajille. Ne on piilotettu ajat sitten, en pysty katsoa sitä loukussa olevaa henkilöä niissä, enkä halua muidenkaan katsovan. Nykyään tiedän paremmin, ja jos mun henkinen terveys sen vaatii, niin some saa jäädä vähemmälle, ja mun ei tarvitse sitä selitellä. Heinäkuussa Linkin Parkin laulaja Chester Bennington teki itsemurhan. Somessa levisi video otettu pari päivää ennen hänen kuolemaansa, kun hän viettää iloista iltaa perheensä kanssa. Masennuksella on monet eri kasvot, ja haluan vaan sanoa, että apua oikeasti saa jos sitä tarvitsee ja jos joku teidän läheinen kärsii, muistakaa olla tukena, vaikka aina ei vaikuttaisi siltä, että he sitä tarvitsisivat.

Tällä hetkellä mulla on ikävä tiettyjä henkilöitä Suomessa ja hetkittäin olen yksinäinen ilman läheisiä pitämässä seuraa. Mutta mulla on silti todella hyvä olla täällä Teneriffalla, ja oon niin onnellinen että oikeasti muistin rakastaa itse itseäni eniten, ja laittaa minut kerrankin ykköseksi omassa elämässäni.

“Maybe by the time summer’s done I will be able to be honest and capable
of holding you in my arms without letting you fall,
when I don’t feel beautiful or stable maybe it’s enough to just be where we are because:

Every time that we run we don’t know what it’s from,
now we finally slow down we feel close to it.
There’s a change gonna come, I don’t know where or when
but whenever it does, we’ll be here for it.”

-Lana Del Rey

No kyllähän tästä mulle tavanomaisesti tulikin aika pitkä postaus. Mutta vain pieni lohkaisu siitä tekstistä, mikä tuolla luonnoksissa piileskelee. Tämän postauksen kirjoittaminen tuntui yllättävän levolliselta, kun yleensä ahdistun ja mietin jo valmiiksi mitä kaikki tutut ja tuntemattomat tulee ajattelemaan musta, ja miten tälläistä vakavaa asiaa tullaan taas riepottelemaan keskustelupalstoilla.

Suomen mielenterveysseuran kriisipuhelin 010 195 202

28 Responses to “Tämä hymy on aito…”

  1. Emppu says:

    Vuosi sitten jouduin seuraamaan lähietäisyydeltä, kun poikaystäväni sairastui masennukseen. Pahinta tässä ei ollut se itse masennus vaan se ettei hänen perheensä millään suostunut hyväksymään sitä. Oli niin raivostuttavaa nähdä miten heidän asenteensa oli että poikaystäväni olisi laiska ja turhasta valittava. Eipä siinä kukaan jaksa mitään tehdä siinä tilanteessa jos ei ole kuukausiin nukkunut kuin muutamia tunteja ja nekin unilääkkeiden avulla. Ihmisillä on jotenkin vääristynyt kuva masennuksesta ja varmaan sen takia Suomessa sairastuukin niin moni vakavaan masennukseen. Poikaystävänikin yritti tsempata ja olla iloinen ja positiivinen, mutta juuri tämän takia hänen perheensä ei uskonutkaan että kyse voisi olla masennukseta. Ei masennus tarkoita välttämättä sitä että makaisi sängyssä 24/7 kykenemättä tehdä mitään. Poikaystävän perhe vaan toitotti kokoajan sitä että lääkäri on aivan liiootellut ja että lääkkeitä ei kannattaisi missään nimessä syödä. Lääkkeistä oli hänen tapauksessaan juurikin apua. Tällä hetkellä kaikki on onneeksi hyvin ja poikaystäväni sanojen mukaan se pelasti hänen henkensä, että olin tukemassa häntä.

    • Sini says:

      Ihana kuulla, että oot ollut tukena, silloin kun läheinen sitä tarvitsee. Totta, että välillä todella helposti diagnisoidaan masennus, ja varsinkin aletaan tuputtaa lääkkeitä, mutta se ei tarkoita ettäkö diagnoosi voisi silti olla oikeassa ja joskus ne lääkkeet vaan on oikea ratkaisu. Kiitos kun jaoit tämän ja tsemppejä sinne <3

  2. Karita Pekkalainen says:

    Hieno teksti Sini. Ihanaa että rohkenit avaamaan sinun mt-ongelmista, sillä sä olet todella hyvä esimerkki siitä ettei kaikki ole välttämättä sitä miltä se ulospäin näyttää. Masentunut ihminenkin voi tehdä normaaleita asioita, näyttää iloiselta ja pitää hauskaa ihan aidosti. On helpottavaa lukea sinun kirjoittamaa tekstiä, tuntuu että on joku joka ymmärtää, vaikken sinua tunnekaan.
    Minun vanhempani ja ystäväni eivät oikein tahdo ymmärtää minun mt-ongelmia (eivät he ole sellaista joutuneet kokemaan). Kuulen usein että miten mun pitäisi vaan ryhdistäytyä ja ottaa itseäni niskasta kiinni, silloin kun minulla on vaikeita kausia. Ihan kuin olisi joku on/off nappi olemassa.

    • Sini says:

      Tuntuu, että aiheen ympärillä on vielä niin paljon tietämättömyyttä. Itse olen kokenut tuollaista työnantajalta, kun olin saikulla. Vaikka lain puitteissa tiesi, että ei voi sanoa mitään, niin antoi sen näkyä todella vahvasti.

      Jaksamisia sinne sullekkin <3

  3. Iina says:

    Hyvä muistutus siitä, että kaikki ei ole sitä miltä päällepäin näyttää❤️ Ihanaa, että viihdyt Espanjassa. Oli varmasti oikea ratkaisu lähteä ja ajatella itseään sekä omaa parastaan❤️

  4. Saija says:

    Kiitos Sini tästä ❤ Kirjoitin aika pitkän kommentin omasta tilanteestani ym, mutta ehkä sanon vain kiitos. Tuo Lanan biisi saa mut aina itkemään.(varsinkin just toi kohta), se tuo lohtua. Sä tuot myös lohtua. Kiitos. Jaksa taistella ❤

  5. petra says:

    Moi sini, en yleensä näihin kommentoi ja jos rehellisiä ollaan niin en yleensä edes jaksa lukea. Mutta nyt osui ja upposi. Vaikka en itse ole ikinä masennuksesta kärsinyt, olen sitä seurannut sivusta ja pohtinut juuri noita asioita mistä kirjoitit.
    Niin osuvasti sanottu “masennuksella on monet kasvot”! Seurustelin kesällä miehen kanssa joka oli vakavasti masentunut ja koki ahdistusta, samoja asioita mistä kirjoitit.
    Se oli tietenkin rankkaa seurata sivusta ja koin melko hankalaksi selittää kavereille miksi olen ihmisen kanssa josta on kokoajan huoli. Mutta nimenomaan asialla on monet puolet, ja hyvät hetket oli niin ihania ja tärkeitä. Naurua iloa ja sit välillä surua ja kyyneileitä. Tää on elämää, meille kaikille niin erilainen.

    Halusin vaa lähettää sulle ison jaksuhalin sinne teneriffalle. Päivä kerrallaan kohti parempaa, eiks nii! <3

    • Sini says:

      Mulla oli myös kesällä sama tilanne, mutta toisinpäin. Uskon, että sun tuki ja ymmärtäväisyys varmasti oli korvaamatonta, mun tilanteessa ainakin kyseinen henkilö varmasti pelasti mut. Ja samalla auttoi uskomaan, että on olemassa miehiä jotka osaavat nähdä tilanteen läpi ja välittää silti.

      kiitos paljon <3 juuri näin!

  6. Mira says:

    Hei Sini! Kiitos tästä tekstistä. Olet rohkea, kun uskallat kirjoittaa näistä asioista julkisesti. Täällä yksi joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja ahmimishäiriö. Kävin 3 vuotta terapiassa, oloni parani, mutta silti kamppailen näiden vaikeiden fiilisten kanssa melkein päivittäin. Ei tästä ikinä parane, mutta toivottavasti tulevaisuudessa on paljon pidempiä jaksoja hyvää fiilistä. Olen samaa mieltä, että apua kyllä saa kun sitä vaan osaa pyytää.
    Olet onnekas kun sinulla on hienoja ihmisiä elämässäsi!! Itse olen yksinäinen ja minulla ei juurikaan ole ystäviä, tämän lisäksi miesystäväni sairastaa parantumatonta sairautta enkä tiedä miten selviän, kun hänen aikansa koittaa. Mutta tämä teksti antaa voimaa ja muistutuksen, että kaikesta selviää ja hyviä päiviä tulee kyllä. Vaikutat mahtavalta tyypiltä ja olenkin seurannut sinua ihan alusta asti eli siitä ku snäppisi tuli julkiseksi. Kiitos, että olet sinä!! <3

    • Sini says:

      Voi kauheeta, paljon jaksamisia sinne sullekkin :'( <3

      Ihanaa kun jaksat seurailla, ja toivon sulle todella paljon tsemppejä elämäntilanteesi kanssa, ihanaa että jaksat pysyä kuitenkin noin positiivisena <3

  7. A says:

    Kiitos paljon tästä postauksesta, ihana Sini. Tää oli just sitä, mitä mun pitikin kuulla just nyt. Soitan heti huomenna omalle psykiatrilleni ja koitan tsekata sen kanssa oman tilanteeni kuntoon. Tosi ihanaa, että niin monet julkisuudessa enemmän esillä olevat on ottanut tän aiheen esille viime aikoina. Tunnen itteni niin paljon enemmän normaaliksi ihmiseksi, kun tiedän, että muut kärsii samoista jutuista. Mustakaan ei varmaan helposti ulospäin huomais näitä ongelmia. Hyvää jatkoa sulle <3

  8. N says:

    ÄÄh, aloin itkemään tästä, koska tajusin että tää on aikalailla suoraan minä ja kuinka oon ihan liian kauan vaan pitänyt mun huonoa oloa sisällä. Pakko hakea apua kun taas palaan takaisin Suomeen.
    Kiitos tästä postauksesta <3

  9. Anki says:

    Moikka Sini! Ei olisi voinut paremaan aikaan tulla sinulta tämä postaus, itselläni juuri todettiin masennus johonka sain lääkkeet. Asia pitkälti johtui minun työpaikalla olevasta esimiehestä joka kiusasi minua henkisesti ja tämä oli sitten lopputulos. En vaan enään yksinkertaisesti jaksanut ja ajoin itseni loppuun, koska yritin vain sinnitellä. Tänään tein sitten yhden elämäni suurimmista päätöksistä ja irtisanoin itseni. Juuri se että kerranki laitan itseni muiden edelle ja ajattelen omaa terveyttäni ja hyvinvointiani. En olekkaan aikaisemmin koskaan kommentoinut yhteenkään blogiin, mutta tämä kosketti minua suuresti! Toivotan sinulle tsemppiä ja ihanaa elämää teneriffalla koiriesi kanssa! ☺️

    • Sini says:

      Kiitos, ja paljon tsemiä sinnekkin! toivottavasti elämä alkaa rullaa taas ja terveytesi parantuu elämänmuutosten myötä <3

  10. PP says:

    Itsekin rykäsin ja muutin ulkomaille kolmisen vuotta sitten – oli syynä sitten uudenkokemisen halu tai masennuksen pakoilu niin se kannatti. Ensimmäisinä kolmena kuukautena vietin enemmän aikaa yksin kun ikinä ennen. Mielen perukoista aikoi löytyä pieniä, mutta tärkeintä havaintoja. Elämän yksinkertaisuus – hyvä ruoka, kävelyt koiran kanssa, hiljaisuus..ne olivatkin niitä asioita, jotka tuovat onnea ja jotka ovat aina tuoneet onnea. Jotenkin normielämässä paikasta toiseen häseltäessä unohtaa nämä pienet, mutta äärimmäisen tärkeät onnen murenat. Uskallankin väittää, että löydät, jollet olekin jo löytäny näitä pieniä iloa tuovia asioita, jotka saavat hymyilemään niin monesti päivän aikana. Vaikka sitten aamupala lempilautaselta siistiä kotia ihaillessa. Tsemppiä! It’s the little things xxx

    • Sini says:

      Tässä olet oikeassa, vaikka osaa sitä Suomessakin arvotaa pikkujuttuja, ja aina ei kaikilla ole mahdollisuus lähteä karkuun, mutta jotenkin siellä Suomessa on kuitenkin liikaa häslinkiä ja ei saa edes keskustassa kulkea ilman että on tunnistettavissa, täällä oon vaan yksi normaali ihminen, ihanaa 😀 luin jopa ekaa kertaa varmaan vuosiin muotilehtiä tänään. Pysähtyy hetkeksi ja jättää puhelimet ja muun maailman pois 🙂

  11. Jasmiina says:

    Löysin just sun postauksen ja voin samaistua tosi isosti tähän sun tekstiin. Mulla on vähän pidempi masennuskausi menossa taas ja julkaisinkin postauksen aiheesta näköjään päivän myöhemmin, kuin sinä. Oon seurannu sun videoita jo jonkun aikaa, mutta blogiin en oo jostain syystä eksynyt aiemmin. Seuraukseenhan tämä meni, tietenkin.

    https://www.stoori.fi/the-what/milta-masennus-tuntuu/

    Mutta se, mikä sai mut julkaisemaan mun postauksen masennuksesta, oli just se, että mä haluun olla vertaistukena tyypeille. Mä saan paljon kommentteja, joissa mua kehutaan positiiviseksi ja aina iloiseksi ja mulla on varmaan ihana elämä ja pälä pälä. Hymyn takaa paljastuu ahdistunut ja panikoiva raasu, joka on välillä niin hukassa itsensä kanssa, että toivoisi vaan elämän jo loppuvan.

    On tosi rohkea kirjottaa näistä jutuista. Kiitos, kun tuot ilmi, että meitä on muitakin ♥️

    • Sini says:

      Heippa, kiitos kommentista <3 Kävin lukemassa sunkin postauksen, aika samoja ajatuksia sielläkin oli. Sinä myös olet rohkea, ja tsemppiä sinnekkin <3

  12. Olivia says:

    Hei Sini ja kiitos tästä postauksesta <3

    Minulla on todettu vaikea masennus aika tarkalleen vuosi sitten. Jo ennen sitä olen painiskellut teinistä asti mielenterveyteni kanssa, mutta viimeinen reilu vuosi lienee elämäni helvetillisin. Olen siis melkolailla samaa ikäluokkaa kanssasi.

    Muutama päivä sitten ymmärsin, etten enää voi paeta omia tunteitani, vaan niiden on annettava tulla ja ehkä ajan myötä huomaan, etten kuole tai tule lopullisesti hulluksi vaikka annan tunteiden tulla läpi. Lisäksi minua on auttanut tiukka rutiineista kiinnipitäminen sekä ystävät. Ja toki ihana koirani 🙂

    Mietinkin, että haluaisitko hieman kertoa, mitkä asiat auttavat sinua jaksamaan ja millä keinoin olet päässyt ylös niistä pahimmista masennuskuopista? Kirjoititko yllä mm. koiriesi ja ystävien auttavan, mutta onko muita asioita ihan perusarjen tasolla jotka olet kokenut hyödylliseksi?

    PS. Pakko vielä mainita, että viime talven aikana, kun elin läpi omakohtaista helvettiäni olin Pauligin Kulmassa kahvilla ja näin sinut siellä. Muistan, että katsoit minuun suoraan ja hymyilit. Muistan miettineeni tuolloin, että onpas siinä ihanan oloinen tyttö. Jostain syystä minulle tuli myös mieleen, että meissä saattaa olla paljonkin samaa. Ja ehkä näin onkin 🙂

    • Sini says:

      Kiitos ihanasta kommentista <3 Mulla masennus on niin vaihtelevaa. joskus juokseminen on se juttu joka saa pään siihen mielentilaan että jaksaa jatkaa arkea, joskus taas treenaaminen on mahdotonta. koirat kyllä ehdottomasti ovat ehkä isoin juttu joka tuo onnea pimeillä hetkillä 🙂 on kyllä niin vaihtelevaa, ja kuitenkin ahdistus ja masennuskin on joka päivä erilaista ja ailahtelevaa, joskus tuntuu että mikään ei auta ja joskus tuntuu että on parempia päiviä. Ja olen aina ollut sitä mieltä että omaa onnellisuutta ei saisi asettaa toisiin ihmisiin, mutta kyllä vaan on niin että ilman paria tärkeetä henkilöä elämässäni, niin olisi ollut vaikeampi jaksaa.kuitenkin, jokainen meistä on erilainen ja varmasti huonoina aikoina ei voi verrata omaa masennusta toisen fiiliksiin. toivottavasti löydät asioita mitkä auttavat arjen rullaamisessa 🙂

      Ja ihana, enhän mä muista tietenkään mikä kerta ollut kyseessä, mutta kiva kuulla että tuollaisen vaikuteleman oon antanut 🙂 paljon tsemppiä sinne <3 asiat kyllä helpottaa myös, lupaan.

Kommentoi