TOPI & TASSUN TARINA

05.10.2016
 
Viime viikko meni muuttokiireissä, ja tottakai stressin keskellä pitää aina tapahtua jotain odottamatonta. Kerroinkin teille pikaisesti snäpissä, että käytiin Topsun (kuvassa vasemmalla) kanssa pyörähtämässä Viikin eläinsairaalan päivystyksessä viime viikon maanantaina. Lupailin kanssa, että  muutto häslinkien jälkeen tuun blogiin kertomaan mitä tuolloin tapahtui.
 
Topi ja Onni olivat sunnuntaina Ainon ja Sampan luona hoidossa, jotta saisivat olla rauhassa mun kotona järjestettävän muuttokirppiksen ajan. Koska he olivat tulossa leffasta niin myöhään kotiin, sovittiin, että haen muksut vasta maanantai aamuna kotiin yökylästä. Menin itse Jennyn luokse yöksi, ja aamulla suuntasin Kampin kautta Ainon luokse. Nappasin meille aamupalat ja itselle Starbucksin messiin ja hyppäsin metroon.
 
Kävellessä Hertsikan metrolta Ainolle päin kuuntelin kuulokkeilla musaa, ja en tajua miksi en ollut “kuullut” Ainon soittoja ja viestejä. Vaikka puhelin oli äänettömällä taskussa, musiikin pitäisi loppua jonkun yrittäessä soittaa. Kun pääsin Ainon alaovelle, kerkesin juuri soittaa ovisummeria, kun Aino olikin alaovella vastassa. Näin hänet lasioven läpi ihan itkuisena kyyneleet silmissä, ja Topi oli sylissä. Voin sanoa, että tällä hetkellä mielessäni vilisi noin sata eri skenaarioo mitä pikkuiselle olisi voinut käydä, kuitenkin onneksi nopeasti näin Topin liikuttavan päätään. Aino tulee ovesta ulos, ja paniikissa selittää Topin liukastuneen portaissa, ja että hän oli yrittänyt soittaa mulle.
 
Aino oli ollut viemässä koiria aamu kävelylle, ja ennen heidän päästyään ulos asti, Topi oli liukastunut rappukäytävän viimeisessä portaassa. Herra oli tullut naama edellä molempien etujalkojen päälle. Siinä oli sitten alkanut sellainen kiljunta ja itku, että naapuritkin olivat tulleet rappuun ihmettelemään meteliä. Aino päästi nopeasti Sanchon ja Onnin pissalle, ja minua vastaan tullessa oli tulossa yrittämään, jos Topi suostuisi tekemään pisut. Laitettiin koira maahan, ja Topi piti toista etujalkaa kokonaan ilmassa, laittamatta ollenkaan painoa siihen. Pissoja se ei suostunut tekemään, otin sen varovasti syliin ja mentiin sisälle kotiin. Ylhäällä koitin vähän tunnustella tassua, samalla kun Topi itkee ja vinkuu, mutta sitä koskettaessa inahteli. Aino ei voinut olla kyynelehtimättä, mutta oon huomannut että tälläisissä tilanteissa sisäinen mama bear herää henkiin, ja pysyn erittäin pää kylmänä.
 
Eihän siinä sitten ollut muuta vaihtoehtoa kun soittaa Uber, ja hypätä taksiin kohti Viikkiä. Taksissa istuessa ei ollut kyllä itku kaukana, ihan sen takia kun Topi itkee sylissä, ja sydän tuntui halkeavan kun haluisi vaan omalla vauvalla kaiken olevan ok. Sit kun uber-kuski kuittailee mulle, kun en osaa neuvoa miten ajaa nopeiten paikkaan, missä en ole koskaan ollut, oli hermot hiukan kireällä.
 
Topi sylissä sitten ilmoittautumaan päivystykseen, ja odottelemaan lääkärille pääsyä. Vielä Ainolle kävellessä mulla oli vatsa kurninut tyhjyyttä, mutta tuollaisissa tilanteissa nälkä kyllä unohtuu nopeasti, vaan muut asiat menevät nopeasti etusijalle. Siinä odotellessa koitin kuitenkin miettiä mahdollisimman positiivisesti. Vaikka Topiin sattui, apu oli jo lähellä ja kipu oli selkeästi vain yhdessä jalassa. Yritin ajatella, että jalka paketissa, tai vaikka amputoitaisi koko p*ska, niin koirani tulee olemaan ok, ja mitään vakavampaa ei ollut käynyt. Tiesin, että tästä selvitään. Mietin myös, että sietää kiittää jotain ylempää voimaa, että olin aamukahvini saanut sentään juoda ennen tätä. Alun perin suunnitelmissa oli ollut skippaa Starbucks ja juoda suffet Ainon luona, mutta näin mainoksesta, että pumpkin spice latte oli tullut taas talveksi valikoimaan, ja kurvasin kahvilan kautta. Thank god, joskus pitää muistaa olla kiitollinen edes noista pienistä asioista, koska nälkäisenä JA ilman kofeiinia selviäminen tuosta päivästä olisi ollut heikoilla.
 
Päivystyksessä oli kiirettä, ja päästiin aluksi opiskelijalle tarkastettavaksi, ettei tartte niin kauaa odottaa. Siellä sit tarkasteltiin tassua, ja aluksi epäiltiin, ettei jalassa varmaan kuitenkaan ole mikään murtunut, sillä siihen sai koskea, vaikka siihen tuntui sattuvankin. Kyseisen naisen kanssa myös opimme, että Topi ei tykkää vieraista esineistä pyllyssä, ja oliko pojalla kuumetta, jäi ikuiseksi mysteeriksi.
 
Tarkistuksen jälkeen, makoilin lattialla Topin kanssa ja odoteltiin, että lääkäri vapautuisi. Hetken päästä mun piti mennä odotustilaan kun Topi lähti muualla näkemään lääkäriä. Siinä sitten päivittelin Aino ja Jenny-tätejä Topista, kunnes mut pyydettiin takaisin. Topi oli hihnassa ja kipitti iloisesti mun luokse. Kipu oli maagisesti helpottanut itsestään, ja koira oli alkanut itse tepastelemaan. Siinä mentiin sitten hetki pitkin käytäviä, ja vaikka vähän näytti vielä arkailevan, oli Topin olemuskin muuttunut masentuneesta omaksi iloiseksi pennuksi taas. Siis se keveys mun sydämessä oli sanoinkuvailematon.
 
Lääkärit sanoivat, että voidaan tietenkin vielä ottaa röntgen, mutta päädyttiin siihen, että annetaan vain kipulääkettä, ja jos tuntuu että jalassa olisi seuraavana päivänä vielä jotain, teemme vasta sitten jatkotoimenpiteitä. Turhaan siinä tilanteessa rauhoitetaan koira ja tehtäisi kalliita toimenpiteitä, kun vaikutti voivan hyvin. Ja niinhän se sitten olikin, jälkikäteen ei ole ollut mitään käpälässä. Lääkäritkin sanoivat, todennäköisesti Topia oli vaan sattunut tosi paljon kun tipahti. Samalla tavalla, kuin ihmistäkin varmasti sattuisi tippuessa koko omalla painolla käden päälle. Koira kun vaan ei osaa kertoa kivun määrästä sen enempää. Sata euroa köyhempänä lähettiin tallustelemaan kohti bussipysäkkiä, Topi ihan itse kävellen. Ja rahan menetyksellä ei mitään väliä, oman rakkaan terveydelle ei voi asettaa hintaa. Muutenkin Topi oli niin kiltisti koko lääkärikäynnin, olin niin ylpeä äiti, ja pisutkin teki vasta ulos kun lähdimme sairaalasta.
 
Pakko kyllä sanoa, että harvemmin missään saa noin hyvää palvelua kuin Viikin eläinsairaalassa, ihan vastaanotosta alkaen. Poikkeuksellisen mukavia kaikki, ja osasivat reagoida huolestuneeseen omistajaan ja raukkaan eläimeen juuri oikealla tavalla. Kiitos.
 
Bussilla mentiin sit takaisin Ainon luokse, ja Onni olikin huolestunut jo mihin pikkuveli katosi. Topi oli mun ja Ainon huomion keskipiste sitten loppupäivä, naureskeltiinkin jo, että taisi pojalla olla tämä kaikki vaan showta saadakseen huomiota ja pääsi viettämään kokonaisen päivän äipän kanssa ihan kahdestaan. En ole varmaan koskaan antanut räkänokalle niin monta pusua kuin tuolloin, ja yksi oli ihan taivaassa kaikesta saamastaan rakkaudestaan.
 
Nää on näitä, piti tämän takia siirtää vuokrasopparin allekirjoitusta, muutto kesken ja ei ollut edes pankkikorttia mukana, kun piti alun perin vain mennä nukkumaan Jennylle ja hakemaan koirat. Ainolla onneksi oli luottokortti antaa matkaan, mutta kaikki tämä oikeasti ihan sama, sillä ainut asia mikä mulle merkitsee, on että Topilla kaikki ok, ja selvittiin säikähdyksellä 🙂
 
 
Kuva: Lohja, Suomi, syksy 2015. Ottanut Aino.
 

3 Responses to “TOPI & TASSUN TARINA”

  1. Aino M. says:

    Onneksi ei ollut mitään!

  2. sofix says:

    Tosi surullista&ik;ävää onneks ei käyny mitään pahemmin koska Topi on tosi sulonen koira😍😍😍😚ja ei koskaan eläimelle kukaan halua pahaa

Kommentoi