MITÄ TEEN TYÖKSENI?

03.09.2016
 
Hassua muuten kun jutellut kavereiden kanssa tästä blogin pitämisestä, että kaikki muut kanavani, varsinkin YouTube, on kaikki asiat pitänyt oppia nollasta. Itse videoiden muokkaus, ja kuinka koko sivusto toimii, miten sinne niitä videoita ladataan jne. Tän blogin kanssa asia on ihan eri. Bloggerin sivut on mulle super tutut, ei oo tarvinnut kauheasti muistella miten kaikki täällä pelaa kun kaikki jotenkin tuoreena vielä mielessä. Valtterikin sanoi, että vaikka olemme nykyään tubettajia ja pääsääntöisesti snäppäillään, niin kyllä bloggaaminen on aina sydämessä. Ja just tolta mustakin tuntuu, vaikka kaikki nää muut somet on tulleet matkan varrella, kyllä tää on se miksikä itseni ajattelen, bloggaajaksi.
Mutta vaikka asia on näin, silti mietin nyt että mistäs sitä alottais kirjoittelemaan. Outoa vaan aloittaa tää uudestaan ja höpötellä niitä näitä. Menneisyyden sijasta ajattelin kuiteskin kertoa nyt vähän juuri tämän hetkisestä tilanteesta. Seuraajat kyselee multa tosi usein että mitä mä oikeasti teen. Näätte kun pompin snäpis pitkin mestoja ja Myweek videoillakin olen kotona koirien kanssa. Moni kysyy, että teenkö mä töitä. Ei, en 27-vuotiaana elä iskän tai sossun rahoilla, niin kuin minulta on monesti kysytty snäpin Q&A; 😀
Mun työhistoria on alkanut yli 10 vuotta sitten. Ensimmäiset työt tottakai olivat kesät lapsenvahteina, sitten olin koulun ohella toimistoapulaisena. Mutta 17-vuotiaana aloitin lukion ohella iltaisin ja viikonloppuisin tekemään ravintoladuunia. Aloitin “blokkaajana”, eli keräilin laseja baareissa, pääsääntöisesti Helsingin yökerhoissa. Samaa hommaa jatkoin läpi lukion, ja varsinkin kirjoitusten ohella tein jo täyttä viikkoa. 18-vuotiaana, jo ennen kun olin valmistunut ylioppilaaksi, olin muuttanut pois kotoota vanhempien luota, ja töitä tein mahdollisen paljon, että rahaa riittäisi vapaa-ajallekkin. Muistan kun otin jokaisen ylimääräisen vuoron, jota vaan tarjottiin, ja parhaimmillaan olin töissä aamu kymmenestä yö kolmeen asti, ja heräsin seuraavana päivänä tekemään saman vuoron uudestaan. Unista en niinkään välittänyt, mietin aina että kerkee sitä vanhempana nukkua, kun nuorena jaksaa tehä duunia.
Ravintola-alalla sitten aloin pääsääntöisesti tekemään Hok-Elannon ravintoloissa, ja olin muistaakseni 21-vuotias kun musta tuli vuoropäällikkö Sports Academy urheilubaariin. En kauaa niitä hommia kerinnyt tehdä, kun ravintolapäällikkö teloi jalkansa, ja joutui pidemmälle saikulle, eli aloin hoitamaan hänen hommia. Tällöin ekaa kertaa huomasin, että nautin olla päävastaavana työpaikalla.
Olen aina rakastanut vastuuta. Minulle ei muiden ihmisten määrääminen merkitse mitään, mutta rakastan, että minulla on vaikutusvaltaa yrityksessä. En ikinä haluisi olla tilanteessa, missä olisin töissä, ja en pääsisi vaikuttamaan millään tavoin yritystoimintaan. Varsinkin jos koen, että minulla on mielipiteitä kuinka kehittää yritystä, niin olisi kauheaa olla asemassa missä ääntäni ei kuultaisi.
 
Olen aina ollut luonteeltani super ahkera. Vedän itteni aivan piippuun. Muistan yhden tammikuun, taisi olla vuosi 2010, kun kaikki 31 päivää tein joka päivä töitä, ei yhtäkään vapaapäivää. Jokainen vuoro oli vähintään 12 tuntia pitkä. Siihen rytmiin vaan tottui. Mieheni tottui, että koirat olivat pääsääntöisesti hänen vastuulla, ja vaimo tulee kotiin vasta yön pimeillä tunneilla, kun hän itse lähtee töihin 7 aikaan aamulla. Meillä oli töissä tullut yllättäviä sairastapauksia, yksi oli juuri irtisanonut itsensä, ja raskaana oleva työkaverini joutuikin äitiyslomalle huomattavasti aiemmin kun suunniteltu. En hetkessä saanut palkattua uutta työntekijää, ja ollessani vastuussa ravintolasta, koin, että sen sijaan että stressaisin jäljellä olevia työntekijöitäni, otin kaikki tunnit itselleni. Nyt tätä kirjoittaessani on vaikea kuvitella itseensä enää ikinä samaan tilanteeseen, mutta en tuolloin nähnyt tilanteessa mitään myrkyllistä. Ja aina mietin, että enhän mä tätä ilmaiseksi tee, vaan mulle kuiteskin maksetaan joka hetkestä palkkaa. Hok-Elanto tietenkin alkoi jossain vaiheessa puuttumaan ylemmältä taholta ylityö tunteihini, mutta jotenkin kiemurtelin siitäkin tilanteesta irti, selittäen että ravintola on vaan pidettävä auki ja rullaamassa.
 
Ja sit se tuli. Kyllästyin. Oon aina ollut todella spontaani, mutta nyt vanhemmalla iällä oon huomannut, että oon todellinen tuuliviiri. Keksin jotain, ja sormia napsauttamalla muutan elämäni suuntaa ja siirryn uuteen. Päätin 23-vuotiaana melkeen hetkessä, että saa ravintolahommat riittää. Olin aina tiedostanut, että ne duunit saa jäädä nuoruuteen, ja vaikka olin lyhyessä ajassa edennyt Hokilla pidemmälle, ei vaan kiinnostusta jatkamaan ollut. En myöskään keksinyt mitä seuraavaksi, mutta hetken mietiskelyn jälkeen päätin, että kaipa sitä voisi mennä kosmetologi kouluun. Se oli ainut juttu joka sillä hetkellä vähäänkään kiinnosti. Kattelin netistä, että 1.5kk päästä alkaisi uusi kurssi yksityisessä koulussa, ja päätin hakea. Pääsin sisään, ja melkeenpä hetken mielijohteesta olinkin taas opiskelija. Hetken aikaa pyörin myös vasta avatun Namun baaritiskien takana, mutta nopeasti huomasin, että yötyöskentely ei sopinut ollenkaan koulun ohella, rytmi meni aivan liian sekaisin.
Kosmetologiksi opiskelu oli muuten ihan kivaa, mutta koulu jota kävin oli aivan paska, turhautti maksaa siitä lystistä niin paljon. Loppu kouluaika oli yhtä helvettiä, ja tämä mielipide oli noin 98% samassa koulussa olleilla. Toivottavasti kyseisen koulun johto on saanut itteensä niskasta kiinni ja nykyisillä opiskelijoilla olisi siellä mukavampi ja turvallisempi olla. Koulun ohella tein myös osa-aikasesti toimistotöitä isälleni, lopetin ne hommat kuiteskin koulun loputtua, ja siirryin omalle alalle.
Koulusta valmistuttua tein hetken yrittäjänä töitä, mutta aika nopeasti siirryin Helsingin keskustassa sijaitsevaan kauneushoitolaan. Parin kuukauden työskentelyn jälkeen, minulle tarjottiin liikkeessä myymäläpäällikön työtä, jonka otin vastaan. Ja tässä työssä vasta alkoikin tapahtua. Samalla tavalla tein todella pitkiä päiviä, otin mahdollisimman paljon asiakkaita itselleni ja sesonkiaikoihin kotona oleskelu oli taas todella vähäistä. Liikkeen omistajan kanssa tehtiin uudistuksia, avattiin toinen liike ja parin vuoden ajan hommia riitti.
Kuiteskin kotona oli tapahtunut paljon asioita (tai sanoisinko ei tapahtunut juuri mitään, hyvä että mieheni kanssa edes noteerasimme toistemme olemassaoloa) ja mulla vuosi 2015 alkoi erolla. Tämä asia mullisti maailmaani tietenkin monin tavoin, mutta työelämääni ajatellen, muutos tuli siinä, että koirat muuttivat mun kanssa pois, joten pakostakin mun oli pakko vähentää työtuntini sellaiseksi, että olen kotona hoitamassa heitä. Ja tällöin päässäni alkoi tapahtua muutos. Menimme Jennyn kanssa kiertelemään Aasiaa. Olin mun parhaan kaverin, mun soulmaten kanssa niin upeissa paikoissa, ja mun perspektiivi elämään alkoi muuttua. En ollut KOSKAAN, kymmeneen vuoteen, pitänyt kolmea viikkoaa lomaa, ja siellä tajusin kuinka paljon sen tarpeessa olinkaan.
Tajusin, että eksäni ei ollut ainut asia, joka elämästäni piti poistaa. Ylityöt saivat lähteä. Parhaat kaverini aina vitsailivat, että mua näkee kerran puolessa vuodessa kun olen niin kiireinen. Mutta eihän se ollut edes vitsi. Ja kuten olin itselleni joskus sanonut, että nuorena jaksaa tehdä töitä, niin enhän mä edes ollut niin nuori enää. Kyllä kakskymppisenä pitää nimenomaan nauttia siitä nuoruudesta, sitä ei koskaan saa takaisin. Mietin miten paljosta olin jäänyt paitsi kun tuhlasin tuntini pelkkään työstressiin. Silloin aloinkin näkemään kaikkia ystäviäni ja perhettäni säännöllisesti. Vietettiin valvottuja öitä, treenattiin yhdessä, ja oikeesti tunsin ensimmäistä kertaa kun Sini alkaa löytyä jostain kuoren alta. Ja eniten mietin, mun koirat, joita rakastan enemmän kun mitään maailmassa, kuinka vähän aikaa niillekkin olin antanut. Onni varsinkin, niin vanha jo, en tiiä mitä olisin tehnyt jos sen aika lähteä olisi ollut aiemmin. Se on kulkenut mun mukana puolet mun elämästämi ja parin vuoden ajan multa löytyi vauvoilleni aikaa vain öisin kun tulin sänkyyn nukkumaan.
 
Mutta kaiken tämän itseni löytämisen myötä, tajusin jotenkin että sen hetkinen työpaikkani ei ollut mulle sopivin. Siellä oli jatkuvaa uudistusta, ja kahden liikkeen myymäläpäällikkönä mun vaihtoehtoina oli aikalailla olla kokoajan täysillä mukana, tai sit ei ollenkaan. Hetken yritin pyörittää tätä “terveellisempää” elämäntapaa, jossa olin paljon kavereiden kanssa, annoin aikaa koirille, treenasin ja sen lisäksi hoidin työni, mutta kaikki alkoi kasaantumaan. Tuntu että aloin ottaa henkisesti takapakkia. Tää teksti on niin pitkä jo, että jätetään osa tästä tarinasta seuraavalle kerralle, mutta burn-outin myötä, luovuin asemastani myymäläpäällikkönä, ja sen lisäksi lyhensin tuntini kyseisessä yrityksessä osa-aikaiseksi.
 
Näistä tapahtumista ei ole pitkä aika. Lääkärintodistus masennuksesta ja burn-out on kaikki tapahtuneet sen jälkeen, kun oon jo kymmenille tuhansille snäpännyt. Tän vuoden kevään tein vähemmän töitä, ja huomasin kuinka paljon nautinkaan siitä, että saan olla Onnin ja Topin kanssa paljon kotona, ja töihin mennessä en stressaa yrityksen toimivuudesta. Ekaa kertaa huokasin helpotuksesta ja tajusin, että mun ei tartte aina olla vastuussa kaikessa. Asiat pystyy rullaa, vaikka mä en niihin olisikaan vaikuttamassa. Sain olla töissäkin levollisemmin mielin, kun ilmestyin paikalle, tein oman osuuteni, ja lähdin kotiin. Työasiat jäivät sinne minne kuuluivatkin, eikä seuranneet himaan.
Ja jälleen tuulen suunta muuttui, ja tuuliviiri heilahti. Nautin vähän liikaakin tästä. Siis yli kymmenen vuotta olen tehnyt otsa limassa töitä. Ja päätin toukokuussa irtisanoa itseni niistä kokonaan. Olin viimeksi pitänyt kunnon kesäloman 15-vuotiaana. Päätin siis, että touko-elokuun, aion olla yksinkertaisesti olla tekemättä yhtään mitään. Mulla oli taloudellisesti tähän mahdollisuus, ja koin, että olen sen ansainnut. Sen takia mua ei kauheasti ole töissä näkynyt, ja olen siis tämän kesän keskittynyt itseeni, läheisiin, ja Onniin ja Topiin.
Tietenkin olisi mahdollisuus tehdä myös somen kautta töitä, joka olisi osittain tulonlähteeni, mutta perus pikku tuuliviiri on kehittämässä myös jotain aivan muuta ja uutta syksylle, katsotaan mitä siitä tulee.
Tässä hyvin pitkä vastaus otsikon kysymykseen, eli siis en tee mitään. Olen vain, ensimmäistä kertaa ikinä 🙂
 
Kuvat: Helmikuu 2015, Koh Lipen saari, Thaimaa. Ottanut Jenny.
 

27 Responses to “MITÄ TEEN TYÖKSENI?”

  1. Anonyymi says:

    Hei! Mä en yleensä kommentoi ikinä mihinkään blogeihin mitään. Mutta nyt mulle tuli fiilis, että haluun kertoo sulle jotain. 🙂 Oon seurannu Uinoa pidempään ja sitä kautta tutustunut suhun. Tarvii sanoa, että oot murtanu nyt blogis ja varsinkin reissu videoides kautta kaikki mun oletukset sua kohtaan. Varsinkin kun luin tän sun työhistorian niin arvostan sua vielä enemmän. Oot fiksu, syvällinen, positiivinen ja elämäniloinen ihminen. Me eletään vaan kerran ja itseämme varten. Tykkään sun kirjotuksista ja hienoa, että oot niin avoin. Luulisin, että sun seuraajat ovat hieman nuorempia, mutta itse oon sun ikäinen ja tykkään!! Jatka samaan malliin ;P

  2. Anonyymi says:

    Mä tykkään niiiin paljon sun teksteistä! Tosi mielenkiintoisia, ei haittaa yhtään vaikka on näin pitkiä 🙂

  3. Anonyymi says:

    Älyttömän kaunis teksti. Ymmärrän sua täysin. Itsekkin vielä ennen kesää otin kauheata stressiä töistä ja työt oli mun ensimmäinen prioriteetti. Kesän aikana olen yrittänyt mennä vähän rauhallisemmin ja nauttia elämästä. Olet hirveän vahva Sini ja toivon sulle kaikkea hyvää jatkossakin! 🙂

  4. Anonyymi says:

    Älyttömän kaunis teksti. Ymmärrän sua täysin. Itsekkin vielä ennen kesää otin kauheata stressiä töistä ja työt oli mun ensimmäinen prioriteetti. Nyt oon yrittänyt ottaa vähän rennommin kesällä ja nauttia elämästä. Olet hirveän vahva Sini ja toivon sulle kaikkea hyvää jatkossakin! 🙂

  5. VP says:

    Aivan ihana teksti 🙂 ja todellakin olet lomasi ansainnut!

  6. wind says:

    Sun tekstit on vaan jotain niin mahtavaa!♥

  7. Anonyymi says:

    Siis vau. En myöskään ikinä kommentoi blogeissa mitään tai nykyään edes lue blogeja, mutta sun snäpin kautta löysin tänne. Varsinkin snäpin ja viimeistään tän blogipostauksen kautta näkee pintaa syvemmälle. Jollain tapaa koskettavakin kirjoitus kaikkine ylä- ja alamäkineen ja samalla ihan mielettömän inspiroivaa, koska itsekin samanikäisenä vielä vähän etsiskelee mikä on se oma juttu ja pitäs vaan uskaltaa. Jatka ihmeessä bloggaamista, go Sini! 🙂

  8. Suvi says:

    No huhhhuh Sini, sä kyllä osaat kerta toisensa jälkeen yllättää. Oon ihan super innoissani tästä sun palaamisesta blogimaailmaan! Nää postaukset on tähän mennessä ollu älyttömän mielenkiintosia ja ennenkaikkea et usko millasessa valokuvaustaivaassa elän selaillessa näitä kuvia ♥
    Upeeta myös et oot löytänyt vihdoin tasapainon ja ymmärtänyt, ettei elämä ole pelkkää töissä käymistä. Itsellä kunnon työelämä on vasta edessäpäin ja toivon mukaan kosmetologiopintojen jälkeen tarttuu käteen joku mieluinen alaan liittyvä työ ja opintojen välissä kerkeisi myös jotain pientä hommaan tekemään 🙂

  9. Anonyymi says:

    Vau oot huikee! Nauti!

  10. Anonyymi says:

    Kiitti kun jaoit tän! Musta on tärkeetä kertoo omia kokemuksia työnteosta, varsinkin se kun tekee paljon duunia ja jossain kohtaa alkaa mennä yli – erityisesti sulta kun niin monet ihmiset sua seuraa. Työelämässä on niin paljon ihmisiä jotka ei oikeasti huomaa sitä kun ne alkaa palaa loppuun, tai että muitakin mahdollisuuksia varmasti olisi. Ite just meen ens viikolla kirjottamaan uutta työsopparia ja lähden nykyisestä duunista, joka tuntuu täs opintojen ohella vievän kaikki mehut.

  11. Anonyymi says:

    Valtavat kunnioitukset sulle siitä että olet näinkin paljon avannut elämääsi meille seuraajille! Se ei ole itsestäänselvyys. Harvempi bloggaaja avartaa elämäänsä näinkään paljon ja näin avoimesti.Negatiivisena puolena tässä on se, että ei voi välttyä hatereiden kommenteilta mutta sä oot niin hyvin näyttänyt kantasi siihen mitä mieltä olet toisten mielipiteistä. WAU! Noin aitoa vahvaa ja päämääräistä ihmistä harvoin saa seurata hänen elämänsä menoissa, joten sanompa vain Kiitos. Olet loistava esimerkki niin nuoremmille kuin myös vanhemmille ihmisille jotka sua seurailee. Ihanaa "olla vaan" aikaa sulle ja koirille:) ota kaikki positiivinen irti elämästä <3

  12. Annika S says:

    Mie inspiroiduin siun teksteistä niin, että aloitin itsekkin blogin, hui.. 😀

  13. Oo_naaa says:

    Ihailtavaa että oikeesti aloit tekemään asioille jotain kun tajusit että ei tolleen voi jatkua. Ja se että lähit reissuun ja oot antanut aikaa itselles, niin todellakin olet sen ansainnut. Harvemmin oikeesti tulee edes miettineeksi että mitä kaikkea sen somekuvan takana oikeasti tapahtuu tai että esim. sinustakin saa aina niin positiivisen ja iloisen kuvan ja sitte kerrotkin että sulla onollut burn out ja masennus, niin kyllä se pistää miettimään.

    Vitsit että tää teksti myös lisäbuustasi itteä alkaa tekemään enemmän asioita mistä nauttii eikä vaan aina tyydy johonkin tilanteeseen sillä oikeasti jokaisella on oikeus nauttia elämästä ja olla rehellisesti onnellinen! 🙂

  14. Anonyymi says:

    Luen näitä sun tekstejä niiin mielellään, kirjotat upeesti. Ja tätä tekstiäki luki ko satua ja yhtäkkiä se loppuki. Oot huipun olonen tyyppi, niin kirjottajana ku snapin puolella. Keep it going 😉

  15. Sini says:

    oii ihanaa kiitos paljon :') <3

  16. Sini says:

    hahah no hyvä, huomaan että en videoiden tapaan osaa näköjään kirjoittaakaan lyhyesti 😀

  17. Sini says:

    jep, pitää muista välillä ottaa lungia ja nauttia hetkestä 🙂 kiitos paljon <3

  18. Sini says:

    naww kiitos <3 paljon tsemii sulle 🙂 ja jos ei löydy ekasta vaihtoehdosta, oot vielä nuori, ja ei haittaa ettsiä itseensä myöhemminkin. sun ikäsiltä vaaditaan liikaa, etä pitäisi tietää mitä elämältä haluaa, kato nyt muakin, vaihtanut suuntaa useamman kerran ja hyvin tässä menee... muista olla stressaamatta liikaa, ja nauttia joka päivästä 🙂

  19. Sini says:

    jep, ehkä voin olla joillekkin edes avuksi 🙂 tsemppiä sulle uuteen duuniin!

  20. Sini says:

    oi tää oli niin ihana kommentti! kiitos paljon :') jep, kylhän mä mietin, että paljon aion raottaa elämääni koko maailmalle luettavaksi, mutta tässä sitä ollaan. katsotaan mitä siitä tulee 🙂 kiitos sulle <3

  21. Sini says:

    okei tää oli outoa. muistan itsekkin aloittaneen bloggailun, kun seurasin yhtä tiettyä blogia inspiroituneena, en olisi koskaan kuvitellut kuulevani, että joku sanoo mulle noin 😀

  22. Sini says:

    jep, aika monella meistä on se puoli itsestämme jota ei näytä muulle maailmalle, enkä puhu vaan someista. Eihän suurin osa ihmisistä mun ympärillä tiennyt näitä asioita minusta 🙂

  23. Sini says:

    siis jotenkin liikutuin kun sanoit, että tekstini on kuin satua 😀 jotenkin ihana ja hassu samaan aikaan. itse mietin kokoajan että meneekö jengillä hermot mun huonoon suomen taitoon 😀 kiitos kommentista 🙂 <3

Kommentoi